Vapaavuoro
Mikä liikuttaa taiteessa juuri nyt? Ajankohtaisia ja ikuisia aiheita.
Taiteen paikka on Todellisuuden tutkimuskeskuksen ja Voiman yhteinen taidemedia. Lue kaikki Taiteen paikan artikkelit: voima.fi/taiteenpaikka
Mikä muutos! 2000-luvun alussa, ennen finanssikriisiä, aktivismi, poliittisuus ja aatteellinen järjestäytyminen oli omien havaintojeni mukaan esittävän taiteen kentällä lähes olematonta. Mediassa taiteen poliittisuutta ei haluttu edes nähdä. Mutta nyt on individualismin vuoro hävetä nurkassa. Ja mitä on tapahtunut vapauden ideaalille, joka viimeisen maailmansodan jälkeen valloitti maailman käsi kädessä yksilöllisyyteen pyrkivien ilmaisujen kanssa? Nurkassa sekin, piittaamattomuuttaan häpeämässä. Nyt turvallisuus, uudelleen pystytetyt muurit ja vallankumoukselliset vaatimukset, joiden puolesta järjestäydytään, ovat palanneet kentälle.
Kuten aktivismin perinteeseen kuuluu, sallinette että kärjistän?
Kun esittävän taiteen tekijä, kuten esimerkiksi minä, lähestyy kaupunginteattereita produktioehdotuksillaan, niistä jätetään pöydälle vähiten yhteiskunnallisesti kantaaottavat. Muut taiteilija saa työntää takaisin reppuunsa. Ei sen tähden mitä talon taiteilijat haluaisivat itse esittää mutta kun yleisö. Yhteiskunnallinen tilanne on niin synkkä ja monimutkainen ja yleisön elämä niin raskasta, etteivät he jaksa sitä samaa teatterissa. Sitä paitsi, mitä enemmän otetaan kantaa, sitä vähemmän on myyntiä. Takuunaurujen lisäksi myyvää on vain yleinen tunnettuus. Se tarkoittaa sovituksia legendaarisista kirjoista, elokuvista, näytelmistä, laajasti huomiota herättäneistä tapahtumista tai henkilöistä (kuolleista tai elävistä). Toki yhteiskunnallisuutta voi olla mukana mausteena, mutta pääsisältönä se on liian totista ja provosoivaa, siis liian poliittista – paitsi ehkä pienen näyttämön nurkassa tai Kansallisteatterissa. Muuten suuret yleisöt, joiden haluja ohjelmistopäätökset ennustavat, kavahtavat aktivismia. Kokemukseni mukaan asenteessa ei ole tapahtunut mitään radikaalia muutosta edeltävään vuosikymmeneen, paitsi että 2010-luvulla, kaupunkien taloustilanteen kurjistumisen myötä, se on vain kärjistynyt. Kuntatalouden sopeutuspolitiikan vaikutuksista taidekentän rakenteisiin ja sisältöihin puhutaan aivan liian vähän.
Sen sijaan, kun esittävän taiteen tekijä lähestyy reppuineen vapaan kentän kanonisoituja näyteikkunoita, kuten esimerkiksi festivaaleja tai muita kuratoivia tahoja, produktioehdotuksista haravoidaan nimenomaan osallistumista päivän polttavien yhteiskunnallisten kysymysten käsittelyyn sekä päivitettyä moraalia. Perusteluna on näyteikkunoiden ja monien taiteilijoiden sitoutuminen kansainväliseen, tiedostavaan, liberaaliin mutta samalla kapitalismikriittiseen rintamalinjaan nykyisessä kulttuurisodassa, jossa konservatiiviset ja kansallismieliset näkemykset ottavat mittaa pitkään vallinneista liberaali-ihanteista. Voi sanoa, että vapaa kenttä on politisoitunut ja politisoitumassa, niin kuin ajankuvaan kuuluu.
On mielenkiintoista huomata, että vaikka politiikan pääjakolinjaksi on vakiintumassa liberaali-konservatiivi -vastakkainasettelu, samanlaista jakolinjaa ei löydy taiteen kentältä. Kukaan ei tee arvokonservatiivista tai äärinationalistista taidetta. Mitä se voisi edes olla? Mikä olisi esimerkiksi perussuomalaisille mieluisaa taidetta? Kun lasketaan pois ”postmoderni tekotaide”, jäisikö jäljelle muuta kuin kansallisromantiikka ja se mikä myy (eli mistä kansa tykkää vaikka se olisikin tuontitavaraa)? Näihin toiveisiin kaupunginteattereiden suomalaiskansallisuutta ja muuta yleistä tunnettuutta korostava ohjelmisto vastaa periaatteessa aika hyvin mutta käytännössä teatteriväki on sen verran liberaalia, että lopputuloksena on kompromissi. Tarjolla on aktivismivapaata yleishumanismia, joka kelpaa kaikille. Mutta entä kansallismielinen äärilaita? Onko taidetta arvokonservatiiville, joka kaipaa voimakkaampaa kaikupohjaa aatteilleen? No, taiteeksi sitä ei ainakaan kutsuta. Kentän siinä päädyssä se lienee kirosana, joka korvataan suoralla toiminnalla, eli aktivismilla, ja propagandalla, oli sitten kyse fasistien omasta tai suvakkien propagandasta.
Oltiinpa siis missä kohti kenttää tahansa, taide on lakannut olemasta itseisarvoista tai vapaata. Se on pelinappula taistelussa – ja siellä olen myös minä. Olen puoleni valinnut. Tai oikeastaan seksuaalinen suuntautumiseni on tehnyt sen puolestani jo ajat sitten, sillä jos kansallismielinen ja arvokonservatiivinen rintama pääsee niskan päälle, niin kuin uhkaa käydä mm. monissa EU-maissa, minun olemassaoloni tulee olemaan uhattu. Totta kai, jos lähestyvää ekosysteemien romahdusta ajatellaan, uhattuna on kaikkien olemassaolo. Silti toivon, että taiteilija pysähtyisi ja kuuntelisi itseään. Esittävän taiteen kenttä kykenee edelleen tarjoamaan poikkeuksellisia taskuja, joissa taistelun melske hiljenee ja taiteen voi yhä erottaa aktivismista. On paikkoja, joissa voi edes hetken kuvitella, että taide olisi itsearvoista ja vapaata, ja joissa myös tekijään luotetaan niin paljon, että hän on vapaa kuulemaan oman sisältönsä. Ajattelen, että taiteilijan tulisi seurata sitä mikä juuri häntä riivaa ja tehdä teoksia siitä. Siitä syntyy minusta rikkainta, kumouksellisinta, omakohtaisinta ja samalla jaettavinta jälkeä. Riivauksen aihe voi tietenkin olla ilmastonmuutos tai jokin muu kannanottoa vaativa epäkohta, mutta kuinka syvältä ne taiteilijaa ravistelevat ja mihin kohti tarkkaan ottaen osuvat? Sen tietää vain taiteilija itse.
Tiedän, että toimeentulon nimissä taiteilijoiden on todistettava oma instrumentaalinen arvonsa yhteiskunnalle. Sen edestä on julkaistu lukuisia tutkimuksia, jotka osoittavat taiteen hyödyn ja perustelevat sen rahoittamisen järjen. On totta, että taide voi olla hyödyllistäkin, sitä voi käyttää välineenä moneen ja se voi tuottaa yhteistä hyvää, mutta järkevää se ei loppuviimeksi ole. Siksi taiteen arvoa ei voi laskea kuin näennäisesti, sillä taiteen luonto ei ole järki.
Kollegat ja kaikki jotka taidetta teette, pyydän täysin järjen vastaisesti: vapauttaa itsenne syyllisyydentuntoisesta pakkomielteestä, että taiteen pitäisi tuottaa jotain hyödyllistä. Taiteen ei tarvitse tuottaa talouskasvua eikä typistyä kulttuurisodan välineeksi. Aktivismi ei kuulu taiteen vastuulle. Aktivismi on kansalaisen vastuuta yhteisistä asioista. Parhaillaan sille on huutava pula.
Janne Saarakkala,
taiteilija ja kansalainen
