Mia Kivinen on valosuunnittelija ja kuraattori, Salla Salin on kuvataiteilija ja tilasuunnittelija. Molemmat toimivat myös tuntiopettajina sekä Aalto-yliopistossa että Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Pilvi Porkola on esitystaiteilija, opettaja ja tutkija Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Teksti on lyhennetty versio kaksi tuntia kestäneestä keskustelusta.

Pilvi: Halusin kutsua teidät keskustelemaan, koska olen tehnyt teidän molempien kanssa töitä, ja tiedän, että teillä kummallakin on paljon kiinnostavia ajatuksia taiteesta ja taiteen tekemisestä. Vaikuttaa myös siltä, että valo- ja tilasuunnittelun näkökulmat jäävät edelleen esitystaiteessa ja mediassa aika lailla marginaaliin, ’pöydän alle’. Mitä te ajattelette, millaiset asiat ovat teidän näkökulmastanne muuttuneet alallanne tekemisen tavoissa?

Mia: Valosuunnittelussa on menty ohi siitä ajatuksesta, että tehdään kiva ja kaunis näyttämökuva. Enää ei pelätä sitä, että näyttämökuva voisi olla ’ruma’, vaan mennään oikeasti esityksen teemojen mukaan. Välillä opettajana tuntuu suorastaan hullulta opettaa ’perusjuttuja’ koska valoja voi oikeasti tehdä niin monella tavalla, eikä ne perusjutut välttämättä päde.

Salla: Samaa mieltä. Esim. nykytanssissa sellaisesta estetiikasta, jossa tavoitteena on kaunis ja selkeä, laajan ”tyhjän” lattiapinnan omaava näyttämö, on enenevässä määrin luovuttu.

Pilvi: Entä mistä nyt ollaan esitystaiteessa kiinnostuneita?

Mia: Ilmastonmuutoksesta ja ekokatastrofista – ja vaikka ei tehtäisikään sellaista juttua, että nyt maailma tuhoutuu, se ajatus on siellä mukana, ainakin taustalla.

Salla: Intersektionaalinen feminismi¹ alkaa olla tekemisen lähtökohta aika monessa paikassa. Lisäksi jos ajattelee keskusteluja mitä mediassa on ollut esim. liittyen Veijo Baltzarin toimintaan tai urheiluvalmennukseen, niin näyttää siltä, että nykyään ehkä helpommin uskalletaan nostaa asioita esiin siinä vaiheessa, kun niihin voi vielä vaikuttaa, ainakin nousevan sukupolven parissa. Ollaan siis kiinnostuneita itse teosaiheen lisäksi myös työkulttuurista.

Mia: Tekemisessä on nykyään uusi kyseenalaistamisen taso, ja siitä on tullut valtavirtaa, onneksi. Mikä tahansa ei tässä ajassa mene läpi.

Pilvi: Tai ehkä niin, että eri aikoina eri asiat ei mene läpi? Onko teidän mielestänne jotain tabuja, joita ei nykyään voi sanoa ääneen?

Mia: Ehkä kysymys ei ole niinkään siitä, mitä sanotaan vaan on myös siitä, miten sanotaan. Tai jos ajattelen – näin megaetuoikeutettuna – niin kysymys ei ole siitä, ettenkö voisi puhua mistä vaan siitä, vaan ennemminkin siitä, että joskus vois olla vaan hiljaa. Mikä tietysti on mulle vähän vaikeeta (nauraa). Tai ehkä sitä ei vaan tajua, mitä sellaiset tabut tällä hetkellä olisivat.

Salla: Ehkä vallalla on joku pelko, joka aiheuttaa samanmielisyyttä. Tai mietin sitä, että jos joku tuo hyvin aktiivisesti esiin jotain muuta näkökulmaa, kuin mikä nyt on vallalla, niin miten se voisi tapahtua – tai miten keskustelu ylipäätään muodostuu, jos tekijöillä on lähtökohtaisesti eri mielipiteitä. Jos joku vaikka on sitä mieltä, että on ihan ok lennellä kolme vuotta lentokoneella ympäri maapalloa – jos vaikka teos vaatisi sellaisen – niin miten tällainen tuotaisiin keskusteluun…

Mia: Keskusteluissa tuodaan monesti esiin, että esityksen tai uran takia on pakko lentää… Hei, ei ole! On vaihtoehtoja! Tällaisesta on tietysti vaikea sanoa.

Salla Tietysti se liittyy siihen, että oletko kansainvälisesti merkittävä taiteilija ja onko sulla kansainvälistä kokemusta, mikä vaikuttaa ihan suoraan siihen, saatko rahoitusta tai huomiota. Ja toi on just se, joka jätetään yksilölle ratkaistavaksi, että miten mä ratkaisen tämän, ja missä vaiheessa se maailman toiselle puolelle matkustaminen on tärkeää, koska se on osoitus siitä kansainvälisyydestä.

Pilvi: Ehkä toi liittyy myös siihen, että Suomessa kansainvälisyys ollut hyvin arvostettua, ainakin taidemaailmassa. Toki siihen on historialliset syyt, on koettu, että täällä ollaan vähän eristyksissä. Kyllä kaikki puhe mitä nyt käydään ilmastokriisistä vaikuttaa omaankin käyttäytymiseeni. Muutama vuosi sitten oli ihan ok postailla vaikka matkakuvia, mutta eipä tee enää mieli, siinä tuntuu olevan jotain kyseenalaista.

Mia: Mä kyllä postailen– ja kirjoitan siihen, että tulin tänne junalla!

Pilvi: No toi liittyy just tähän, että jos laittaa kuvan, niin pitää kertoa miten tulin tänne ja miten tiedostava olen!

Mia: Muhun syyllistäminen toimii tosi hyvin…lentelisin muuten varmaan ympäriinsä. No, toki tähän järkikin vaikuttaa.

Pilvi: Minusta tuntuu, että ilmapiiri on kyllä muuttunut monella tapaa.

Salla: Mietin vielä tuota, että miten voi tuoda eriäviä mielipiteitä keskusteluun, jos kollektiivisesti on omaksuttu joku tietty asennemaailma… enkä nyt todellakaan tarkoita sitä, että kannattaisin jotain lentämistä, päinvastoin, mutta mietin, miten paljon se loppupeleissä kuitenkin kaventaa keskustelua, jos jotain asioita ei voi sanoa ääneen, ja jos pelkona on, että siihen suhtaudutaan asenteellisesti. Jos vaikka ajattelee, että joku iso taideinstituutio tilaa huipputaiteilijan, joka sitten lennätetään tänne kahdeksi päiväksi maailman toiselta puolelta pystyttämään näyttely, niin hänen kohdallaan se (lentäminen) on ok, mutta jos joku taiteilija täältä lähtee vaikka Uuteen-Seelantiin, niin se on paheksuttavaa. Eli jos keskustellaan, niin sen keskustelun kriteerit pitäisi olla läpinäkyviä. Peräänkuulutan tasa-arvoa niin, että kaikki olisivat samalla viivalla riippumatta siitä, mitä instituutiota tai tahoa edustavat.

Mia: Kyllä mun mielestä ymmärretään, että taiteilijoiden pitää liikkua. Toisaalta nykyään ehkä yhä vähemmän, koska on niin paljon digitaalista taidetta. En tiedä miksi ihmisen pitää tulla paikan päälle katsomaan, miten joku monitori suoristetaan.

Salla: Tästä voisi lähteä keskustelemaan niin moneen suuntaan… Jos vaikka ajattelee valosuunnittelua, niin sehän on lähtökohtaisesti ongelmallinen taidemuoto tässä suhteessa –

Mia: Ei ole enää! No, ei se toki ole ongelmatonkaan. Tämä on muuttunut: valosuunnittelijat miettii nykyään oikeasti paljon sitä, että millaista kalustoa käytetään, mistä sähkö tulee, onko se ekosähköä – ja että pistetään ne valot pois päältä, kun lähdetään salista. Pimeys on myös uutta, sitä harkitaan ihan eri tavalla valosuunnittelun muotona.

Salla: Niin, nykyään tällaiset ovat eettisiä valintoja, eikä liity siihen, että pitäisi säästää rahaa. Visualisoinnin ja lavastuksen puolella eettisiä valintoja mietitään myös, toki siinä näkyy tekijöiden henkilökohtaiset mieltymykset. Kierrätys on iso teema. Totta kai se on viime kädessä aina teoskohtaista.

Pilvi: Onko tuotantokulttuurissa jotkut asiat muuttuneet?

Mia: Kauhukuva vuosien takaa on, että valosuunnittelija istuu pöydän takana ja sitten tullaan sanomaan, että ”no nyt voit pistää valot päälle”. Kun seuraan nuorison toimintaa, niin se on nykyään oikeasti kollektiivista tekemistä, mikä ei vielä tietenkään tarkoita, että se olisi välttämättä demokraattista. Suunnittelijoille osataan antaa tilaa prosessissa – tai ehkä he ovat osanneet ottaa sen paikan. Suunnittelijat ovat alusta asti mukana miettimässä esityksen teemoja, eikä vain tulla paikalle ja koristella esitys. Tämä tietysti liittyy ylipäätään prosessinomaisiin työtapoihin.

Salla: Vapaalla kentällä prosessinomainen työskentely on ollut jo pitkään nousussa. Jos olen itse vastuussa koollekutsumisesta, rahoituksen hakemisesta ja tuotannosta, niin se tarkoittaa, että pitää osata tosi tarkkaan sanallistaa etukäteen mitä ollaan tekemässä ja mitä projektista on tulossa. Mun mielestä kilpailua on enemmän kuin ennen, ja tekemisen sanallistaminen liittyy just tähän.

Mia: Esimerkiksi tiedotuksessa ei mennyt kymmenen vuotta sitten sellaiset jutut läpi, jotka olivat suunnittelijoiden koollekutsumia ja vaikka valosuunnittelusta lähteviä. Sellaista tilannetta, että valosuunnittelu on ensin ja koreografi on siihen kutsuttu, ei ymmärretty.

Salla: Olen ollut koko ikäni freelancer, ja jotenkin olen aina onnistunut löytämään sen marginaalin marginaalin, niin kyllähän sitä miettii, että miten helvetissä tässä pystyy tekemään töitä vielä 20 vuotta näissä tuotanto-olosuhteissa. On ihan tavallista, että mut pyydetään mukaan työryhmään suunnittelijana, mutta oletuksena on, että samalla saadaan myös sen työn käytännön toteuttaja. Lavastuksen suunnittelija ja käytännön toteuttaja ovat kuitenkin eri ammatteja, eikä voi olettaa, että se ihminen, joka suunnittelee lavastuksen taiteilijana, viettää työpaikalla 24h vuorokaudessa sekä rakentamalla teosta fyysisesti että jaksamalla silti istua myös treeneissä. Tälle en näe edelleenkään muutosta ja se huolestuttaa.

Mia: Yleensä valomestari löytyy keskikokoisistakin taloista, mutta ei näyttämömestaria tai lavastusrakentajaa.

Salla: Tai jos sulla on taito ja kyky toimia molemmissa positiossa, suunnittelijana ja toteuttajana, luulisi, että siitä saisi myös erillisen korvauksen.

Pilvi: Mikä teitä riivaa taiteilijoina, mikä on nyt kiinnostavaa?

Mia: Mä en kyllä haluaisi tehdä yhtään mitään… Mä haluaisin mennä vaan nukkumaan puoleksi vuodeksi tai vuodeksi. Ei no, kyseenalaistaminen kiinnostaa ja moraalikysymykset… Siinä mielessä elän kyllä trendin mukaan. Ilmastokeskustelu sysännyt liikkeelle keskustelun siitä, että mikä on oma etu tai muiden etu. Tosin en ole aina ihan varma, onko taide aina oikea tapa keskustella näistä asioista, vaikka toki taide voi viedä asioita eteenpäin tunteen ja empatian tasolla.

Salla: No kyllähän nämä globaalit kysymykset riivaa. Tosin siinäkin useat erilaiset näkökulmat, joten riivaa myös se, että liian harvoin on (taloudellista) mahdollisuutta keskittyä kunnolla ja kehitellä ajatuksiaan.

Pilvi: Mikä nyt on radikaalia?

Salla: Ehkä joku sellainen ajattelu, että se kiinnostavin asia ei aina ole se isoin ja näyttävin. Sä teet seinän kokoisen jäävuoren, koska sen voi tehdä, ja yleisö alkaa olla niin tottunut siihen, että pieni ja kaunis ei riitä. Jos joku räjäyttäisi pois tämän kilpailumentaliteetin ja kaikki palkinnot poistettaisiin, se olisi radikaalia. Juhlistettaisiin ennemminkin sitä, että ihmiset jatkavat pitkäjänteistä tekemistä.

Mia: Vaatii asiantuntijuutta nähdä se pieni ja kaunis, kun taas kaikki näyttävä vetoaa suurempiin ihmisryhmiin, mikä on ihan luonnollista. Yksi asia on tietysti se, että lehdistö ei enää pysty seuraamaan pieniä ryhmiä ja yksittäisiä tekijöitä resurssien puutteen takia. Media ei seuraa riittävästi taiteen kehittymistä ja paljon kiinnostavaa taidetta jää näkemättä. Jos saisin tsiljoonan, niin palkkaisin pari kriitikkoa kiertämään pieniä gallerioita ja esityspaikkoja. No, palkkaisin myös yleisön menemään katsomaan niitä. Radikaalia on myös tehdä taidetta siitä, mikä itseä kiinnostaa, tai riivaa, niin kuin sanoit. Kaikkihan tietysti sanovat tekevänsä sitä, mikä koetaan tärkeäksi, mutta eivät kuitenkaan tee.

Pilvi: Niin, siinä voi olla aikamoinen ristiriita… Mun oma taiteellinen ajattelu ei useinkaan lähde teemasta, vaan jostain eleestä tai äänenpainosta tai asetelmasta. Mun on hyvin vaikea perustella tänä aikana, miksi mun tapa tehdä olisi merkityksellistä taiteen tekemistä, kun oletuksena on, että esitykset käsittelevät jäävuorten sulamista tai jotain muuta isoa teemaa. Vaikka lopputulos voi yhtä lailla avata jonkun poliittisen ja toisin tekemisen tilan, se ei vain mulle tekijänä ole prosessin alkuvaiheessa selvää tai sanallistettavissa… Se prosessi toimii jollain muulla tavoin.

Salla: Tämä on just tää sanallistaminen, mitä olen miettinyt. Tarvitseeko sun tekijänä kyetä sanallistamaan kaikki ja sitä kautta validioida oman tekemisesi tarpeellisuus? Olen sitä mieltä, että ei. Tietyllä tavalla asennemaailma alkaa homogenoitua, ja sitten se menee just siihen, että sun pitää kyetä myymään oma työsi jostain tietystä, vallalla olevasta näkökulmasta. Tai vastavuoroisesti se, mitä itse sanot, muodostuu tärkeämmäksi kuin se, miten vastaanottajat teoksen muutoin ehkä tulkitsisivat, hyvässä ja pahassa. Eli mitä esim. tapahtuu, jos teos on oman kuvailusi mukaan teos ’vain’ liikkeestä, vaikka lopputuloksesta olisi (tarkoituksesi mukaan) luettavissa lukemattomia tasoja? Pitäisi muistaa, että monet asiat ovat samaan aikaan tärkeitä.

Pilvi Porkola