Lukuaika: 3 minuuttia

Likainen ja henkilökohtainen apuraha-arvioija

Pöydän alta

Hiljaista tietoa, keskeneräisiä ajatuksia, purnausta. Sellaista, mitä sanotaan hieman piilossa.

Taiteen paikka on Todellisuuden tutkimuskeskuksen ja Voiman yhteinen taidemedia. Lue kaikki Taiteen paikan artikkelit: voima.fi/taiteenpaikka

❮❮

Apuraha-arvioija saapuu ravintolaan hieman myöhässä, hän kaataa vakaalla kädellä Vichyä lasiinsa ja aloittaa. Arvioijan kampaus on huoliteltu. Beigeä ja mustaa yhdistävän asun materiaalit tarkoin valittu. Arvioija kertoo olevansa tällä hetkellä kovemmassa kunnossa kuin koskaan. Yli sadan Koneen Säätiön apurahahakemuksen lukeminen ja käsittely on ottanut koville. Koska jaettavaa rahaa riittää vain muutamalle, pää on pidettävä kylmänä. Työn haastavuutta lisää se, että Koneen Säätiön haussa yhden hakemuksen ansiokkuutta ja kiinnostavuutta yleensä arvioi vain yksi ihminen.

Minä istun kotona verkkareissa juomassa murukahvia. En tiedä, kuka oli se anonyymi arvioija, joka viime vuonna suositteli minulle kahden vuoden Koneen Säätiön apurahaa. Kuvitelmissani hän on lukenut hakemuspinoa mahonkipöydän ääressä, on tietenkin todella lukenut, ja hän tuoksuu hyvältä ja tekee vain oikeudenmukaisia ratkaisuja. Anonymiteetti on tehnyt arvioijasta säteilevän haltijakummin, mutta samalla se sulauttaa hänet koskemattomaksi, kuin osaksi instituution rakenteita.

Olen pitkään liputtanut taiderahoituksen läpinäkyvyyden lisäämisen puolesta. Uskon, että etenkin kaltaisteni fantasioijien ja salaseuroihin uskovien fokus ohjautuisi oleellisempaan, jos arvioijien nimet olisivat hakijoiden tiedossa. Siksi on kerrottava, että mahonkipöytää ei ole. On Ikean lastulevypöytä työhuoneessani: olen tänä vuonna ollut itse Koneen Säätiön apuraha-arvioijana. Ainakaan tällä hetkellä en haise hyvältä, ja rasvainen kuontaloni tuskin saisi toimittajalta kehuja tähtihaastattelussa.

Pidän intohimoista suhtautumista apurahoihin suomalaisena erityispiirteenä

Klaus Maunukselan näytelmässä Apuraha ja tunteet (2022) pääsee ääneen 55 tieteen ja taiteen apurahojen piirissä toimivaa ihmistä. Näytelmä perustuu Maunukselan teettämään kyselyyn liittyen apurahojen hakemiseen, saamiseen ja kielteisen päätöksen vastaanottamiseen.  Maunuksela on kuvaillut, että hänelle iso oivallus näytelmän tekemisen yhteydessä oli apurahoihin liittyvien tunteiden kollektiivisuus.  “Se mitä mä olen pitänyt henkilökohtaisena tunteena, onkin muiden jakamaa”, Maunuksela kertoi marraskuussa Kritiikki näkyy! -hankkeen keskustelutilaisuudessa keskustakirjasto Oodissa.

Apurahan hakijana minun on helppo samastua Maunukselan näytelmän kuvaamiin tunteisiin. Arvioijana toimiminen on kuitenkin muuttanut merkittävästi suhdettani apurahapuheeseen. Otettuani kesällä arvioijan pestin vastaan, minun oli pidettävä työtehtäväni salassa haun ajan. Totta kai törmäsin lukuisiin kollegoihin, jotka jokavuotiseen tapaan tuskailivat Koneen Säätiön hakua. Anonyymin arvioijan näkökulmasta apurahapuheessa minulle korostui, miten korkea-arvoisina apurahatahot nähdään ja miten merkittävä Koneen Säätiön kaltaisten instituutioiden hyväksyntä on taiteilijoiden itsetunnolle.

Pidän intohimoista suhtautumista apurahoihin suomalaisena erityispiirteenä, sillä en ole kohdannut esimerkiksi ranskalaisissa tai saksalaisissa taiteilijakollegoissani samaa palavaa suhtautumista rahoittavia instituutioita kohtaan. Olen yrittänyt löytää tälle juuria Suomen historiasta. Kulttuurintutkija Eliel Aspelin-Haapkylä raamitti suomalaisen taiteen kertomukselle ja historialle kehykset 1800-luvun lopussa teoksellaan Suomalaisen taiteen historia pääpiirteissään. Kirjallaan hän loi kertomuksen, jossa suomalaiset kulkevat taiteessa jäljessä heitä osaavampia keskieurooppalaisia.

Yksi väite voisi olla, että Aspelin-Haapkylä loi samalla pohjan myös suomalaisen taiteen itsetunnolle. Olemme aina jäljessä ja alastatuksessa. Minäkin olen saanut taidekoulutuksen, jonka mukaan Suomi on taidemaana periferia.

Rahoitushanat aukenivat minulle vasta, kun työni sai tunnustusta Euroopassa

Kotimaisen taide-elokuvamme kelpoisuus tuntuu lepäävän sen harteilla, miten arvostettua se on keskieurooppalaisten elokuvafestivaaleilla. Osuvaa on, että elokuvan rahoitushanat Suomessa aukenivat minulle tekijänä vasta sen jälkeen, kun työni sai tunnustusta Euroopassa. Mikä on todellinen syy sille, että mielikuvituksessani Koneen Säätiön arvioija istuu mahonkipöydän ääressä? Fantasioinko sisimmässäni keskieurooppalaisesta, arvohuonekaluin vakautetusta tunnustuksesta? Ehkä itsetuntoni tarvitsee Koneen Säätiön hyväksyntää, sillä suomalainen taiteeni ei voi olla itsearvoisesti hyvää. Pilaanko arvioijana tämän vuoden apurahahakijoilta ylhäältä tulevan tunnustuksen jylhän perinteen paljastaessani, että apurahapäätösten takana onkin rasvatukkainen hyvinkääläislähtöinen taiteilija? Vai olisiko aika perinpohjaisesti kyseenalaistaa Aspelin-Haapkylän luoma suomalaisen taiteen kertomus?

Mitä tulee apurahojen jakamisen salaliittoteorioihin, anonyyminä apuraha-arvioijana olo herätti epäilyjä koko järjestelmän mahdollisesta korruptoituneisuudesta. Olin toinen Koneen Säätiön elokuvan arvioijaprofiilin asiantuntijoista. Oli kiinni omasta halustani ilmoittaa, keiden hakijoiden suhteen olen jäävi. Oli helppoa nähdä sykli, jossa tänä vuonna puollan jollekin kaverilleni apurahaa, ja parin vuoden päästä hän arvioijana myöntää minulle apurahan. En ole superverkostoitunut alalla, mutta tuttuja nimiä oli yli puolet hakijoista.

Epäreilua on myös se, että arvioijana toimiminen on nyt avannut minulle vippiovia taiteilijana: olen päässyt takahuoneisiin näkemään koneen sisään, katsomaan ketä vastaan tulevaisuudessa kilpailen. Koneen Säätiö julkaisee apurahan saaneiden yhteydessä tiivistelmät kuhunkin apurahaan liittyvästä työsuunnitelmasta. Tässä on iso läpinäkyvyysero verrattuna suurimpaan osaan taideapurahoja myöntävistä suomalaisista tahoista. Minä olen päässyt näkemään kaikkien hakemusten yksityiskohdat, niiden vahvuudet ja heikkoudet. Tämä saattaa tehdä minusta tulevaisuudessa paremman hakijan.

En ole superverkostoitunut, mutta tuttuja nimiä oli yli puolet hakijoista

Ymmärrän, että anonyymiys suojelee minua vallankäyttäjänä. Ennen elokuvauraa olin ammatiltani teatterituottaja. Kun lopetin tuottajan työt keskittyäkseni elokuvaopintoihin, järkytyin, miten moni lakkasi olemasta minuun yhteydessä tai edes moikkaamasta kulttuuritapahtumissa. Naiiviudessani olin luullut heitä ystävikseni, mutta olinkin vain hyödyke.

Olen mennyt samaan halpaan elokuvantekijänä. Olen ajatellut kutsuja kahville mahdollisesti alkavina ystävyyksinä tai joskus jopa treffeinä, mutta kyseessä on ollut ihmisen halu saada töitä, uravinkkejä tai ilmaista dramaturgista neuvontaa. Yleensä nykyään jo tunnistan nämä tilanteet, mutta olen varmaankin sen verran yksinäinen, että silloin tällöin yhä vastaan kahvikutsuun, jota ei ole suoraan muotoiltu työtapaamiseksi. Tämän piirteen vuoksi saattaisin olla julkisena vallankäyttäjänä manipuloitavissa.

Olisi ihanaa kuulla, millaista sosiaalinen kanssakäyminen kulttuurialalla on heille, jotka eivät voi istua rahakirstun päällä anonyymisti ja joiden on tehtävä se nimellään ja kasvoillaan. Pyöriikö Elokuvasäätiön tuotantoneuvojien ympärillä bileissä erityisen kohteliaita tyyppejä, jotka nauravat heidän vitseilleen vähän liian lujaa? Jättääkö Finlandia-palkinnon jakaja käymästä kulttuuritilaisuuksissa, jottei vahingossakaan altistu lobbaukselle? Fantasioivatko he anonymiteetistä? Tai ehkä he ovat saaneet saman neuvon kuin minä aikoinaan vasta aloittaessani taideopintoja: pidä lujasti kiinni niistä ystävistäsi, jotka eivät ole kulttuurialalla.

Hannaleena Hauru työstää parhaillaan Koneen Säätiön apurahoittamana kolmatta pitkää elokuvaansa, joka tulee ensi-iltaan 2023. Työskentely yhdistää esitystaidetta ja elokuvaa ja on osa Haurun dramaturgian tutkimuksen opintoja Taideyliopistossa sekä Goethe-yliopistossa Frankfurtissa.

Artikkeli on julkaistu myös Voiman teatteriliitteessä, Voiman 10/2022 välissä. Voit lukea liitteen kokonaisuudessaan Issuussa. Löydät teatteriliitteen verkkoartikkelikoosteen täältä.