Taiteella on voima tehdä omituiseksi ja se voi saada ihmisen tutkimaan itseään ja ymmärrystään, kuten filosofi Alva Noë kirjoittaa teoksessaan Strange Tools (Noë 2015, suomennos Omituisia työkaluja 2019). Taiteen ei tarvitse olla ilmeisen terapeuttista, oikeassa olevaa tai päivänpolttaviin kysymyksiin vastaavaa pystyäkseen tähän. Taide ei ole täsmälääke, vaan sen apu on apua irrottautumisessa, uudelleenhavainnoinnin käynnistämisessä, yhteyksien herättelyssä ja niiden luomisessa, yllättävissä tunnistuksissa ja vieraannutuksissa.

Taiteen tarjoama outoutuksen mahdollisuus on tapoihinsa ja tottumuksiinsa jumiutuneelle aikuiselle ehdottoman tärkeä. Aivomme ovat optimoineet toimintansa ja erikoistuneet, jotta pystyisimme toimimaan ympäristössämme mahdollisimman tehokkaasti. Uusien yhteyksien luominen on jähmeää ja hankalaa, ja tässä taide auttaa.

Lapsen maailma taas on melko uusi ja talttumaton, lapsi elämässään tottumaton. Lapsen maailmassa omituisuus on jo läsnä, eikä tämä johdu mistään perustavanlaatuisesta erosta lapsen ja aikuisen olemuksessa, vaan siitä, että lapsi ei ole vielä ehtinyt tottua, muutosten ja oppimisen vauhti on lapsella yhä hurja. Pienen lapsen aivoissa hermosolujen välisiä yhteyksiä ei ole alettu karsia, vaan valtava määrä heikkoja linjoja avautuu moneen suuntaan. Lapset eivät tarvitse taiteen outouttavaa vaikutusta, taiteen kykyä herättää meidät havaitsemaan tarpeettomasti, vierestä ja uudesti.

[Pöydän alla aloitellaan keskustelua lapsista ja taiteesta, tallennin on päällä. Keskustelijoina kaksi 12-vuotiasta lapsuuden kokemusasiantuntijaa, Aale ja Aarni Rinne, sekä kirjoittaja, 48-vuotias taidealan monitoimija. Nuoret kehot ovat valuneet raskaina matolle, keski-ikäinen haastattelija etsii etukenossa lähestymiskulmaa. Päättää aloittaa lapsuuden representaatioilla.]

Mitä te ajattelette siitä, miten lapsia tai lapsuutta kuvataan esimerkiksi kirjoissa tai elokuvissa?

”Välillä tuntuu että niitä [lapsia] kuvataan tyhmempinä kun mitä ne oikeesti on. Tai kirjoissa tuntuu. Varsinki vähän nuoremmista lapsista. Tuntuu että mä muistan sen ihan eri tavalla, ainakin mun elämän siltä ajalta, että mitä se oikeasti oli. Mutta esimerkiksi siinä Supermarsu-kirjassa se tuntuu ihan sika oudolta. En mä tiiä miksi, en tiiä mikä siinä on.”

”Tuntuu että elokuvissa lapset on aika lapsia.”

Tarkastelin kerran tuolloin 11-vuotiaan lapseni kanssa Mauri Kunnaksen piirtämää kuvaa, johon liittyi tehtävä löytää kuvaan piilotettuja lukuisia hahmoja ja asioita yksi kerrallaan. Olin alkuun vahvasti niskan päällä. Nopeasti ja tehokkaasti keräsin hahmoja kuvasta, ja lapseni hämmästeli sujuvaa etenemistäni. Kun tehtävää oli tehty jonkun aikaa, aloin kuitenkin jäädä toiseksi. Lapseni osoitti lopulta kerta toisensa jälkeen lähes välittömästi uutta, etsittävää hahmoa kuvassa, ja minun oli tunnustettava häviöni.

Mitä tapahtui? Mihin hyvin alkanut etenemiseni kariutui? Mistä lapsen huikea loppukiri johtui? Jälkipeleissä selvisi, että vastaus löytyy erilaisista tavoistamme lähestyä tehtävää ja havainnoida kuvaa: Siinä missä minä katsoin aina vuorossa olevaa etsittävää hahmoa tai asiaa ja keskityin löytämään kuvasta juuri tämän hahmon ohittaen kaiken tehtäväni kannalta epäoleellisen kuvamateriaalin, lapseni katsoi kuvassa kaikkea. Hän havaitsi koko kuvaa lukuisine yksityiskohtineen ja tapahtumineen, samalla kun suoritti etsintää. Minun taktiikkani tehokkaine sulkeistuksineen toimi aluksi hienosti, mutta loppua kohden lapseni mieleen tallentuneet ”turhat” yksityiskohdat ja yhteydet alkoivat palkita: hän muisti jo nähneensä uuden etsittävän hahmon ja näytti sen kuvasta nopeasti.

Miten tämä kuvatehtävä liittyy taiteeseen ja siihen kuka taidetta tarvitsee? Minun aikuinen havaintojärjestelmäni on tehokas, se tietää mitä ja miten pitää havaita että homma tulee tehdyksi. Lapseni havaintojärjestelmä rohmuaa maailmaa ja sen yksityiskohtia tuhlailevammin, havaitsee koko ajan myös tehtävän silloisen vaiheen kannalta turhaa. Niinpä minä tarvitsen taidetta havaintokykyni tehokkuuden, käytännöllisyyden ja tapaorientoitumisen purkamiseksi, lapseni ei.

Mites ku te olette käyneet koulun kanssa katsomassa taidemuseossa taidetta, niin millaista se on ollut?

”Tylsää.”

”Tylsää.”

”Alkaa uuvuttaa ihan sikana ja haluis vaan mennä makaan petiin tai jonnekin. Pää painaa enemmän ja on tylsää. Koska ei voi liikkua vapaasti vaan pitää kuunnella opettajaa. Eikä saa kattoo mitä haluu tai jäädä lukemaan mitä haluu, tai jäädä tekee niit vitsin aktiviteettijuttuja, vaan pitää vaan kuunnella ja liikkua sen opettajan kanssa. Ja sit on kiire ja sit pitää mennä kouluun.”

”Meillä on tosi paljon kiire.”

Missäs paikoissa te olette käyneet?

”Kansallismuseossa ei oo taidetta mutta me ollaan käyty… mikä sen nimi onkaan… Ateneumissa me ollaan käyty. Kiasma! Ja me ollaan myös käyty Amos Rexissä.”

”Mikä on Kiasma?”

[Keskustellaan Nykytaiteen museo Kiasmasta ja siitä että se on ollut pitkään suljettuna]

”Onks se [Kiasma] se swirly curly?”

”Joo. – Me ollaan myös käyty Musiikkitalolla ja Oopperassa. Mä en muista minkä takia me mentiin sinne, mutta me mentiin ja kuunneltiin… Se oli kakkosella, kolmosella tai nelosella.”

Mitä siellä tehtiin?

”Kuunneltiin konsertti. Se oli sellasta klassista musiikkia.”

”Mä en muista sitä.”

”Ja me ollaan myös oltu Oopperalla katsomassa balettia.”

”Niin, tanssi on taidetta!”

Mitä baletista olette mieltä?

”Niitten kaikkien miesten housut oli ihan sika tiukat.”

”Sit se näytti että… kröhöm.”

”Niil oli sellainen iso pallukka tässä.”

[Suojat?]

”Suojat? Aa, sen takia. Se näyttää hassulta, näytti ihan sika isoilta siitä.”

”Must se ei oo niin kiinnostavaa, ne vaan pyörii ja hyörii.”

”Eiks siinä oo yleensä tarina?”

”Mä en ikinä hahmota sitä tarinaa, mä vaan nään että ne hyörii ja pyörii. Se on vähän tylsää.”

Kun lapsi tietää, että nyt hänen odotetaan keskittävänsä huomionsa tietyllä tavalla ja tiettyyn asiaan, olevan paikallaan, hiljaa, keskittyneesti, ohjatusti havaiten, hän helposti väsyy. Maailma sulkeutuu, holtiton havaitseminen lakkaa, ja samalla energia valuu kehosta tarpeettomana. Jos pieni lapsi pystyy tähän, olemme ylpeitä.

Mutta mikäli arvostamme luovuutta, olisi ehkä hyvä iloita lasten rönsyilevästä ja asioiden sujuvan etenemisen suhteen epäkäytännöllisestä havaitsemisen ja maailmaan tutustumisen tavasta. Emme kai halua, että he opettelevat meidän kokemaamme maailmaa kuin se olisi jo valmis, lukittu, havaittu ja ymmärretty?

Mikä kuvaamataidossa on ollu kivaa?

”Se oli kivaa ku ei tarvinnu tehdä mitään suorii viivoja vaan sun eteen laitettiin jotain ja sit sä piirsit sen. Just sitä, että jos se on vaikka nallekarhu, mitä sun eteen annetaan, niin sitte sä et vain kerran katso sitä ja ajattele että ’joo, tossa on nallekarhu’ ja sitte et enää kato sitä kertaakaan ja vaan piirrät siihen paperille nallekarhun, vaan sä ajattelet että se ei ole mikään, ni sit sä pystyt paremmin niinku piirtämään sen tarkemmin. Minkä muotoinen se on, eikä vaan nallekarhu.”

Keskustelukumppanini muistelevat kaiholla kuvataideopettajaansa, joka opetti katsomaan uudelleen ja uudelleen piirtämäänsä kohdetta: jos eteesi asetetaan nalle piirrettäväksi, älä piirrä nallea, ajatustasi nallesta, vaan piirrä se mitä näet outona –muotoina, varjoina, viivoina. Tässä löytyi ehkä yhteys kohtuuttoman ja ahmivan havainnoimisen ja taiteellisen ilmaisun välille: älä havaitse tehokkaasti vaan sitkeästi, liikaa olettamatta. Havainnosta tulee aktiivinen teko, jotain, jota lapsi piirtäessään vähä vähältä saavuttaa.

Taiteesta ja outoudesta puhuvat Noën lisäksi mm. taidehistorioitsija–filosofi Georges Didi-Huberman ja hänen ajattelustaan innoittunut esitystutkija André Lepecki. Lepeckin mukaan taiteen singulaarius (singularity), on nähtävä uutuuden sijaan outoutena (Lepecki 2016, 6). ’Yksittäisyydessä’ ei ole kyse individuaalista, uniikista tai erityisestä – vaan oudosta. Oudon tuottaminen taiteessa korvaa modernistisen uuden luomisen ja uutuuden ihanteen, uuden paikalle astuu kumma.

Lepecki huomauttaa, että Sigmund Freudin tekstissä ”Das Unheimliche” (1919) nousee tämän tästä esiin oudosti käyttäytyvä, sopimaton liike. Se mikä itse asiassa tekee minkä tahansa liikkeen oudoksi, ”on sen näennäinen tarkoituksen, tehokkuuden ja funktion puute” (Lepecki 2012, 226). Päädymme jälleen tarkoituksenmukaiseen maailmasuhteeseen, ja siitä irrottautumiseen. Taide on turhaa liikettä, hyödytöntä teknologiaa.

Ootteko te nähny sellasta taidetta, jonkun muun tekemää, joka on tehnyt teihin vaikutuksen?

”Ei.”

”Ei. Ei oikein.”

Ei ole mitään taidekokemusta, joka tulis mieleen?

”Ei.”

Onko ollut koskaan mitään hienoa taulua, joka on jäänyt mieleen…?

”Ei.”

”En mä tiiä, ei oikein.”

Onko teillä koskaan sellainen olo, että te haluaisitte nähdä jotain taidetta?

”En mä tiiä.”

Että ois kiva mennä katsomaan esitystaidetta, tai valokuvataidetta…

”Ei oikeen.”

Mitä te ajattelette, että te voitte saada sellasesta taidekokemuksesta?

”Muiston. Ei oikein muuta.”

”Ehkä jonkun uuden näkökulman jostain asiasta.”

Mikä ois sellainen aihe, josta teitä kiinnostais nähdä taideteoksia?

”En mä tiiä.”

Onko joku tapa tehdä taidetta, joka kiinnostaa enemmän?

”En mä tiiä.”

”En mä oikein tiiä. – Mä tykkään tosi yksityiskohtaisista piirustuksista. Ne on mun mielestä hienoja. Mä tykkään sellasista missä on tosi paljon värejä, niinku että se on tosi värikäs ja yksityiskohtainen.”

En kannata lasten ulossulkemista taiteen maailmoista ja paikoista vain siksi että he eivät mielestäni samalla tapaa tarvitse taidetta kuin pidempään maailmaan totutelleet ja organisoituneet aikuiset. Lapset tarvitsevat kuitenkin keskenään ja aikuisten kanssa jaettuja kokemuksia. He tarvitsevat havaituksi tulemisen tunnetta, paikkoja, joissa tarkastella maailmaa, ja paikkoja, joissa maailma tuntuu tarkastelevan heitä. He tarvitsevat vastavuoroisuutta ja kohtaamisia, jossa he eivät ole opetuksen kohteena. He tarvitsevat kiinnostuneita, kysyviä katseita ja keskusteluja, joissa ”en mä tiiä” on ihan kelvollinen puheenvuoro.

Ajan kuluessa lapsi kokee, kartuttaa ja kasvaa. Joku hitaammin, joku kovinkin nopeasti. Vähitellen me kaikki organisoidumme tapoihimme, havainnoinnista tulee tottunutta ja funktionaalista.

Ei ole syytä yrittää palata lapsuuteen tai idealisoida lapsuuden tilaa. Lapsuuksien on ”mentävä pilalle”, on uskallettava muuttua, jopa aikuistua, oppia olemaan aikuinen jollekulle toiselle, vuorostaan lapsuuttaan elävälle. Mutta aikuiseen elämään pitäisi silti saada tilaa outoutukselle, muutokselle ja uudelleenhavainnoinnille.

Sivistystä, erityisesti taiteen ja kulttuurin tuntemusta, on totuttu pitämään luonnollisen, lapsenomaisen luovuuden ja välittömyyden tukkeena. Väitän kuitenkin, ettei aikuinen oikeastaan erkaannu kauemmaksi lapsesta taiteen kokemisen ja tuntemisen kautta hankitulla sivistyksellä, kuten usein ajatellaan, vaan pääsee ehkä taidekokemusten kautta hetkeksi lähemmäs lapsuuden havainnoinnin tuhlailevaa ja tottumatonta epäorganisoituneisuutta ja epäkäytännöllisyyttä.

Meidän aikuisten on syytä kestää, sietää ja jaksaa taidetta. Kestää se tylsyys ja painon tunne, jota teoksen äärelle pääseminen välillä vaatii. Sietää pettymykset, kun kaikesta vaivannäöstämme huolimatta tarjotun taiteen äärellä ei aina saa palkintoa. Jaksaa uudelleen lähestyä taidetta, ottaa vastaan sen tarjoama haaste. Joko nyt, ehkä tämän taiteen kanssa ja äärellä, jokin liikahtaa, syntyy, häiriintyy, murtuu, muhii, saa juuret, lähtee lentoon.

Millasta taidetta te haluaisitte lisää maailmaan?

”Ollaaks me jo valmiita?”

”En tiiä, mun pitää ihan nopeesti tehä yks juttu…”

”Mä haluaisin sellaista missä on tosi yksityiskohtaisia värikkäitä piirustuksia. Ne on mun mielestä hienoja.”

”Oisko siinä hyvä setti? Oliks tää sun unelma?”

Joo, tää oli hyvä. Kiitos.

[Kun haastattelu on päättynyt, nuoriin kehoihin tulee virtaa. On kuin joku olisi irrottanut painot jäsenistä. Keski-ikäinen keho jää yksin matolle pöydän alle. Hän lopettaa tallennuksen äänittimessään ja miettii miten tästä nyt lähtisi rakentamaan juttua, miten tätä haastattelumateriaalia hyödyntäisi, mitä tästä saisi irti. Tallentuiko mitään käyttökelpoista.]

Nora Rinne on esitystaiteilija ja näyttelijä sekä Taiteen paikan toimituskunnan jäsen. Hän tekee taiteellista väitöstutkimusta Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun Esittävien taiteiden tutkimuslaitoksella otsikolla ”Children and Childhoods in Intergenerational Performance Art”.

Lainatut lähteet:

Lepecki, André. 2016. Singularities: Dance in the Age of Performance. London and New York: Routledge.

Lepecki, André. 2012. Tanssitaide ja liikkeen politiikka. Helsinki: Like.

Noë, Alva. 2015. Strange Tools: Art and Human Nature. New York: Hill and Wang.