Haihattelua taiteesta osa 2: Ulos taidekuplasta

Vapaavuoro

Tällä palstalla käsittelemme vapaamuotoisesti ajankohtaisia ja/tai ikuisia taidetta koskettavia kysymyksiä, jotka liikuttavat juuri nyt.

❮❮

Poks! Taidekeskustelun ei ole pakko olla vakavaa! Se voi olla myös kepeää haihattelua! Taide voi olla mitä vaan, mutta vakavastakin taiteesta voi puhua kevyesti eikä taidetta ole pakko ymmärtää. Tule haihattelemaan ja rupattelemaan taiteesta!”

Janne Saarakkala kirjoitti muutama päivä sitten tällä palstalla projektistamme Haihattelua taiteesta, jonka toteutimme pari viikkoa sitten Kuopiossa ANTI-festivaaleilla. Kierrettyämme neljän päivän ajan Kuopiossa rupattelemassa ihmisten kanssa taiteesta, olimme valmiita tiivistämään projektimme tuloksia festivaalin päätösjuhlassa seuraavasti: 

Neljän päivän aikana keskustelimme yhteensä 31 ihmisen kanssa. Näistä ihmisistä kuusi oli nuoria, yhdeksän aikuisia, yhdeksän keski-ikäisiä ja kahdeksan vanhempia ihmisiä. Joukossa oli kolme taiteilijaa (mikä kävi keskusteluissa ilmi, vaikka pääsääntöisesti emme tiedustelleet keskustelukumppaneidemme ammattia). Tarjosimme popkornia, kysyimme seuraavatko ihmiset taidetta ja mitä he ajattelevat taiteen paikasta ja merkityksestä yhteiskunnassa. 

 

Saarakkala jakoi ihmisten vastaukset kolmeen eri ryhmään. Yksi niistä koostui kymmenestä ihmisestä, joille taide  oli elämän reunalla, juuri ja juuri olemassa. 

”Taide ei merkitse minulle mitään, en seuraa, taulut toki herättää ajatuksia. Tärkeää on, että maalari osaa kuvata hyvin ja realistisesti. Jos tekee niin kuin lapset jotain töherrystä, niin se on yhtä tyhjän kanssa.” Vanhempi herra Kuopion torilla.

Toinen ryhmä, niin ikään kymmenen henkilöä, koki, että taiteella on merkitystä siinä tapauksessa, jos siitä on hyötyä tai jos teos on jotenkin järkevästi perusteltu. Suhtautuminen taiteeseen oli peruspositiivista, ja taiteen provosoivuuttakin ymmärrettiin, silloin kun sillä pyritään kiinnittämään huomiota.  

”Taide pukee sanoiksi tunteita, joihin pystyy samaistumaan.”

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos loppuu

”Henkilökohtaisesti en tykkää provosoivasta taiteesta, vaikka voihan sillä kiinnittää huomiota joihinkin tärkeisiin asioihin.” Kaksi naista Kuopion torilla

Kolmas ryhmä, yksitoista ihmistä, erottui edellisistä siten, että he näkivät arvoa myös niissä teoksissa, joita eivät ymmärrä, ja joista ei ole näkyvää hyötyä. Heillä oli usein intohimoinen suhde taiteeseen. 

”Työhyvinvointikeskusteluissa puhutaan paljon merkityksestä, ja silloin taidetta tarjotaan usein vastauksena kaikkeen, jotenkin välineellisesti, vaikka juuri taiteen merkityksettömät hetket mahdollistavat oman ajattelun muuttumisen”.  Anniina Aunola

Keskustelumme näyttäytyivät myös sukupuolittuneina; jos juttuseurana oli nainen ja mies, nainen oli yleensä se, jolla oli omakohtainen suhde taiteeseen ja joka halusi siitä puhua. Miespuolisissa oli enemmän niitä, joiden suhde taiteeseen oli joko kielteinen tai olematon. Omana ryhmänään erottuivat nuoret, jotka sukupuolesta riippumatta kokivat, että taide ei kuulu heidän elinpiiriinsä. Juttutuokiot eivät siis paljastaneet mitään yllättävää, vaan ennemminkin vahvistivat olemassa olevia käsityksiämme siitä, mitä ja miten taiteesta toreilla ajatellaan.  

Loppupuheenvuorossamme ANTI Prize Partyssa mietimme, että jos näyttämö jolla esiinnyimme olisi yhteiskunta, missä taiteen paikka olisi ihan konkreettisesti. Ei keskellä, ei liian edessä. Mutta ei myöskään nurkassa, täysin piilossa. Minä ruumiillistin taitelijaa, joka huojuu taakkansa alla, kerjää apurahoja, yrittää ilmaista itseään ja siinä samalla pelastaa maailman. Janne ruumiillisti taidetta, joka vastaa moniin eri tarpeisiin, on monimerkityksellistä, suhteessa tuntemattomaan ja lähtee lopulta omaan absurdiin suuntaansa (ks. kuvat).

Vaikka populaarisuudella, eli kansantajuistamisella, on nykyään huono kaiku yhteiskunnassa ja taiteen kentällä, ajattelen, että sillä on merkitystä. Taiteen tulevaisuutta ei voi olla ilman, että se on osa monenlaisten ihmisten jokapäiväistä arkea ja tarjoaa mahdollisuuksia tunnistettaviin kokemuksiin. 

Julkaisimme kommentteja, kuvia ja huomioita Todellisuuden tutkimuskeskuksen Instagram-tilillä. Yhdenlaista taiteen tilan ja paikan määrittelyä sekin: uusien teknologisten alustojen leviämisen myötä myös niistä tulee mahdollinen paikka taiteelle.  Instagram-tarinoiden postaus tuntui sopivan tämän projektin eetokseen: nopeaa ja kepeää, saavutettavaa ja toivottavasti myös tunnistettavaa. Tosin, tarinoiden  postaukseen liittyy myös hetkellisyys ja katoavuus: tarinat ovat näkyvillä vain 24 tuntia.

Yksi mieleenpainuvista hetkistä oli kysymys, jonka eräs haasteltavistamme esitti. Hän sanoi juuri keskustelleensa kumppaninsa kanssa aamiaispöydässä siitä, millaista olisi, jos taidetta ei olisi lainkaan. Entä jos ei olisi sitä musiikkia, johon he samaistuvat, ja joka on osa heidän yhteistä historiaansa? Jatkan ajatusta: entä jos ei olisi teatteria, joka jäsentää omaa aikaansa ja siihen liittyviä ilmiöitä? Ei veistoksia, jotka kaupunkikuvassa muistuttavat eletystä historiasta? Tai tanssia, liikettä, rytmiä, hengästymistä? Entä jos ei olisi performanssia, provokatiivisia poliittisia ruumiillistamisia tai kohtaamisia ja helliä eleitä?

Mitä me ihmiset olisimme ilman taidetta? Taidekeskustelu voi alkaa kepeänä, mutta sillä on tapana johdattaa äkkiä jonkun isomman äärelle. 

Kommentoi Facebookissa
Taiteen paikka
  • 16.11.2020
  • Kirjoittanut Taiteen paikka
  • Kuvat Pekka Mäkinen/Antifestival