Veriruusut
Anneli Kanto & Lauri Maijala
Kom-teatteri
☆☆☆☆☆
Veriruusut on vuonna 2008 ilmestynyt Anneli Kannon sisällissodan punaisten naiskaartien historiaa taitavasti fiktiiviseen draamaan yhdistelevä yli 400-sivuinen romaani.
Sen ensimmäisen osan keskushenkilö on 15-vuotias Sigrid, joka aloittaa syksyllä 1917 työskentelyn Valkeakosken paperitehtaalla. Hän päätyy työyhteisönsä mukana sisällissodan syttymisen jälkeen perustettavaan Valkeakosken naiskaartiin.
Kirjan toisessa osassa käsitellään tamperelaisten tekstiilitehdastyöläisten perustaman naiskaartin kohtaloa ennen Tampereen taisteluja ja niiden aikaan. Kirjan viimeisessä osassa molempien kaupunkien naiskaartilaiset liittyvät kohden Neuvostoliittoa vaeltavaan punaisten pakolaisten virtaan, juuttuvat sen mukana Lahden mottiin ja kohtaavat sodan julman jälkinäytöksen teloituksineen ja vankileireineen.
Veriruusuihin pohjautuvat sekä Sirkku Peltolan Tampereen työväenteatteriin ohjaama Tytöt 1918 -musikaali että Lauri Maijalan Kom-teatteriin ohjaama, alkuteosta nimelläänkin kunnioittava sovitus.
Komissa esitystilaa hallitse suuri pyörönäyttämö. Tekstin ennestään tuntevalle katsojalle se saattaa jo ennen esityksen alkua herättää odotteen Brechtin Äiti Pelottoman hengessä näyttämöllä tuskien taivaltaan raahustavasta punaisesta vankkurikaravaanista.
Pyörönäyttämö on kuitenkin toisella tavalla esityksen alati muuttuva tukiranka. Esimerkiksi kun alkuvaiheen hiukan kömpelöksi äityvästä Sigridin (Helmi-Leena Nummela) ja hänen parhaan ystävänsä Maijan (Oona Airola) perheiden esittelyistä on vihdoin päästy, juuri pyörönäyttämön avulla ilmennetty paperikoneen käynnistyminen potkaisee esityksen kunnolla vauhtiin.
Naisten yhdessä tekemän tehdastyön kuvaus on muutenkin alusta, millä koko sovitus seisoo. Sitä kautta välittyy kuva siitä jaetusta kokemuksesta, josta myös heidän vallankumoukselliseksi kehittyvä luokkavihansa nousee.
Yhteisöllisyyden ja traagisten tuntojen välittämisessä myös teokseen valitun musiikin merkitystä on vaikea liioitella. Etenkin esityksen tunteikkaat aloitus ja lopetus, Työväen surumarssin sovitus ja Antti Aution mandoliininsa säestyksellä halsetissa laulamat säkeet riipivät sielun perukoitakin.
Paperikoneen taustalla kuultava sämplätty konemusiikki saattaa ensin tuntua epookin kehystä ajatellen oudolta valinnalta. Sen voi silti tulkita myös luovana viittauksena 1900-luvun alun sosialismin futuristiseen estetiikkaan.
Yhdessä esityksen alun avainkohtauksessa Maijan harvasanainen ja hiukan saamaton sulhanen Anton (Inka Reyes) nousee yllättäen pitämään luokkatietoisen loukaantunutta puhetta pastorin kieltäydyttyä kuuluttamasta syntisyydestä ja sosialismin hapatuksesta tuomitsemansa nuoren parin kihlajaisia. Reyesin välittämässä, kiltin ihmisen sydän uuria myöten tuskaisessa paatoksessa voi nähdä tiivistyvän sen epäoikeudenmukaisuuden konkretian, joka lie ollut yksi kapinan pääsytyke.
Esityksen kautta Teatterikorkeakouluun taiteellista opinnäytettään suorittava Reyes tekee myös hienon työn naiskaartin ryhmädynamiikan kannalta keskeisessä Saiman roolissa.
Sivuuttaa ei voi myöskään kohtauksia, joissa Sigrid ja Maija käyvät hersyviä teinikeskusteluja parisuhteista ja elämästä – ja kuinka he tällaisen kihinän kontrastina jo seuraavassa hetkessä kostavat työnjohtaja Forsstömille (Ursula Salo) tämän aiemmin esimiehenä harjoittaman seksuaalisen ahdistelun. Tällaisissa ristivaloituksissa kohtaavat toisensa viaton arki, vanha perusteltu kauna, aseiden valta ja koston kierteen käynnistyminen.
Naisnäkökulman ja väkivallan sensitiivisen käsittelyn ohella Maijalan sovituksessa erityistä kiitosta ansaitsee laajan materiaalin älykäs rajaus. Alkuteoksen kaari välittyy hyvin ilman Tampereen tapahtumien kuvausta eikä kirjan kolmannenkaan osan olennaisimman sisällön välittämiseen tarvita viimeisen marssin kaltaisia joukkokohtauksia.
Teatterissa koko teoksen tragedian voi todellakin pelkistää Maijalan tapaan ensimmäisen taistelukohtauksen pysäytykseen. Tämä dramaattinen näyttämökuva – jonka aikana katsojalla on hyvin aikaa miettiä, mistä kaikki johtuu ja mitä se kullekin maksaa – nostaa kyyneleet silmiin vielä jälkeenpäinkin.
Vahvaa symboliikkaa käytkeytyy myös yleisön poistumisreiteille heitettyihin rekvisiittaruusuihin. Historiallisesti suurin osa Valkeakosken naiskaartilaisista ammuttiin antautumisensa jälkeen epäselvissä olosuhteissa Hauholla ja heidän ruumiinsa poljettiin Siikasenkorven suohon.
Maijalan ohjauksen erityinen voima on siinä, että se onnistuu kuvaaman vuoden 1918 nuorten naisten – ja samalla aikansa lapsisotilaiden – elämänmakuiset ja vähemmän glorifioitavat tunteet arjen katkeruuden, naivin aatteellisuuden, käsistä karkaavan vihan ja kohtuuttomien rangaistusten äärellä.
Tämä kärsimyksen näkökulma on monella tapaa ikiaikainen ja yleismaailmallinen. Se myös ylittää katseellaan keskustelun siitä, miten sisällisodan syyllisyyden taakkaa pitäisi jakaa. Vanhojen juoksuhautojen kaivamisen sijaan on aika tunnistaa ja tunnustaa yhteinen tragedia.
