Luis Buñuel kuvaa Porvariston hillitty charmi (1972) -klassikossaan surrealistisella tyylillään, kuinka yläluokka haahuilee tapamuodollisessa, kiireisessä ja unenomaisessa todellisuudessaan kykenemättä edes asettumaan illallispöytään leppoisan seurustelun merkeissä. Jacques Tati kuvaa puolestaan elokuvissaan Enoni on toista maata (1958) ja Trafic (1971) lempeän satiirisesti porvariston tekopyhyyttä, esteettistä falskiutta ja yksiulotteista urapönötystä.
Näihin esimerkkeihin nähden tämän päivän porvaristokuvauksissa ammutaan vielä tuhdimmilla panoksilla.
Jesse Armstrongin käsikirjoittamassa HBO-sarjassa Succession (2018–) kuvataan mittakaavaltaan Rupert Murdochin dynastiaa muistuttavaa mediaimperiumia ja sitä hallitsevan perheen sisäisiä valtataisteluita. Sen keskushenkilöitä ovat suvun patirarkka Logan Roy (Brian Cox) ja hänen neljä lastaan. Näistä Connor on tärkeilevä typerys, jolle kenellekään ei tule edes mieleen antaa valtaa yhtiössä, Kendall pitkittyneestä oidipuskompleksista ja huumeongelmasta kärsivä Hamlet-hahmo, Roman hemmoteltu törkimys ja Shiv katraan fiksuin, mutta itsekeskeisyyteensä kompasteleva peluri.
Helikoptereilla perhejuhliin liikkuva perhe keskustelee rivouksia viljelemällä, kohtelee palvelusväkeään kaltoin ja osoittaa liiketoimissaan täydellistä piittaamattomuutta moraalista. Heidän lähipiirinsä koostuu lakeijoista, pyrkyreistä ja juonittelevista vehkeilijöistä.
Draamallisesti parasta a-luokkaa olevan sarjan ensimmäinen tuotantokausi kuvaa porvarillisen elämän shakespearelaisena selkäänpuukottamisten ja lojaalisuussiteiden kiehtovana kudelmana. Toisella kaudella tämä mediaimperiumin hallinnasta käytävä valtapeli asettuu vahvemmin myös yhteiskunnallisten oheisvaikutustensa raamiin.
Vielä karummaksi kääntyy meno norjalaisen käsikirjoittaja-ohjaaja Øystein Karlsenin televisiosarjassa Exit (2019), jonka kerrotaan perustuvan todellisiin haastatteluihin. Siinä sijoitusbisneksiään hierovat Adam, Henrik, Jeppe ja William elävät kaiken materiaalisen yltäkylläisyytensä ja edustuksellisten perhekulissiensa takana alkoholin, huumeiden ja irstailun värittämää elämää. He kohtelevat puolisoitaan, maksullisia naisia ja yleensäkin ihmisiä törkeästi. Tässä suhteessa kuvaava keskusteema liittyy siihen, miten nuorena steriloitu Adam jättää tämän keskeisen asian kertomatta yhteisestä lapsesta haaveilevalle vaimolleen Herminelle.
Makaabereja muotoja saavan öykkäröinnin jatkuvasta toistosta huolimatta sarja ei ole ihmiskuvaltaan täysin mustavalkoinen ja läpeensä kyyninen. Kaikilla sikailevan veljeskunnan jäsenillä on myös hetkittäin heräävä omatunnon siemen vielä jäljellä. Tästä avainesimerkki on Jepen itkuinen havahtuminen eräiden orgioiden keskellä siihen, miten väärin olikaan hänen huumehuuruinen ajatuksensa lyödä golfpallo täysin esineellistämänsä seksityöläisen hampaista.
Vaikka Succession ja Exit ovat erityisen hyvin kirjoitettuja, ohjattuja ja näyteltyjä draamoja, niiden koukuttavuuteen kätkeytynee myös keskiluokkaisen katsojan halua leikkiä happamilla pihlajanmarjoilla – eli ajatuksella siitä, että materiaalinen yltäkylläisyys ei todellakaan tee onnelliseksi.
Tässä mielessä hillitöntä ironiaa osoittaa Exit-sarjan kohtaus, jossa porvarinilkeistä kohujuttua tekevä toimittajia heittäytyy heti tilaisuuden tullen täysillä mukaan törkimysten menoon.
Succession nähtävillä HBO Nordicilla
*****
Exit nähtävillä YLE Areenassa
****
