Saksalainen murhenäytelmä ei jätä kylmäksi

Lupaathan tappaa itsesi. Kansakunnan perikato kolmannessa valtakunnassa 1945.

Florian Huber, Atena Kustannus

☆☆☆☆

Tietokirjailija ja dokumentaristi Florian Huber (s. 1967) lähestyy tuoreessa teoksessaan toisen maailmansodan kauhuja saksalaisen kotirintaman näkökulmasta. Autenttisiin päiväkirjoihin ja huolelliseen historialliseen taustoitukseen perustuva kirja kuvaa sodan loppuvaiheen siviilien massiivista itsemurha-aaltoa.
Pitkässä aloitusjaksossa Huber kertoo dramaattisten kokijakertomuksiin nojautuen, kuinka Pohjois-Saksaan sijoittuvassa historiallisessa pikkukaupungissa Demminissä muutaman kevätpäivän aikana vuonna 1945 arviolta lähes tuhat naista ja vanhusta tappoi itsensä. Samaan aikaan aktiivisessa iässä olevat miehet olivat rintamalla, kuolleita, sairaaloissa tai vankeina. Itsensä surmaaminen tapahtui yleensä myrkyttäytymällä, hirttäytymällä tai hukuttautumalla.

Naisten itsemurhien yhteydessä surmatuksi yleensä tulivat myös perheiden lapset. Huberin aineistossa on järkyttäviä tapauskuvauksia siitä, miten pyrkimyksistä huolimatta toisinaan henkiin saattoi jäädä joku lapsista tai itsemurhansa osalta epäonnistunut, lapsensa surmannut äiti.

Itsemurha-aalto tunnetaan historiankirjoituksessa, mutta sen laajuus ja kuvauksen konkreettisuus yllättää helposti lukijan. Huberin kirjan erityinen arvo on juuri siinä, että se pureutuu kuvaamaansa ilmiöön riittävän läheltä tavallisten ihmisen kokemusmaailmaa.

Mikä sitten käynnisti itsemurha-aallon? Huberin mukaan tapahtumia voi selittää vain osittain sillä pelolla, joka liittyi hyvin ihmisten tiedossa olevaan, lähestyvän puna-armeijan siviiliväestöön kohdistamaan väkivaltaan. Kostoa perustellusti pelättiin myös länsi-rintaman suunnalla. Silti nopeasti yhteisössä  levinneen itsemurhahakuisuuden normalisoituminen näyttää samalla liittyneen erityisesti siihen, kuinka vääjäämättömästi edessä olevan häviön äärellä purkautui myös omakohtaisesti koettu syyllisyys kansallissosialistisen Saksan ja aatteen epäoikeudenmukaisuudesta ja itsepetoksellisuudesta.

Huber käyttää paljon tilaa kuvatessaan minkälainen yhteiskunnallinen tila ja kulttuuripiiri tekivät alun perin natsi-ideologian läpilyönnin mahdolliseksi ja kuinka oudonkin nopeasti moni hyvin normaalin oikeudentajun omaava ihminen kykeni henkilökohtaisella tasolla hyväksymään juutalaisten tuhoamisen ja naapurivaltioiden valloittamisen.   Järjestelmäväkivalta synnytti nopeasti tilan, missä pelko omasta kohtalosta projisoitui hyväksynnäksi muiden ryhmien kaltoinkohtelusta.  Tämä ei silti poista sitä, että pohjimmiltaan moni päätyi elämään torjutun syyllisyyden tilassa.

Tätä tietä tulee ymmärrettäväksi miten Hitlerin nousun aikaan saksalaisten yhteiskunnan ilmapiiriä hallinneet viha ja ylimielisyys vaihtuivat syösykierteiseen yhteisötilaan, missä vihollisen kostoon liittyvä odotus sekoittui pelkoon kunnian, kotiseudun, perheen ja elämän tarkoituksen menetyksestä. Tässä yhtälössä itsemurhasta tuli viimeinen ja näennäisen kunnialliseksi koettu vaihtoehto ennen täydellisen moraalisen tappion tunnustamista.

Huberin rinnalla luettavaksi voi suositella myös Marta Hillersin (1911–2001) anonyyminä kirjoittamaa omaelämäkerrallista teosta Nainen Berliinissä (Gummerus 1960; Ajatus, 2006). Teos miten Neuvostoliiton valloittaessa Berliiniä sortuvassa pääkaupungissa eläneet saksalaiset siviilit kokivat pelkoa, syyllisyyttä ja itseensä kohdostuvaa väkivaltaa ja yrittivät selvitä siitä eri keinoilla. Itsemurha oli sielläkin monen, mutta ei toki kaikkien, valitsema tie.

Kommentoi Facebookissa
Tuomas Rantanen