Näyttökuva 2018-10-21 kello 20.07.26

Esittävä taideKirjoittanut Tuomas Rantanen

Polańskista Hergéen

Lukuaika: < 1 minuutti

Polańskista Hergéen

Mount Everst

Antti Hietala

Q-teatteri

Antti Hietalan käsikirjoittama ja ohjaama Mount Everest on alusta asti ahdistava näytelmä. Sen ensimmäisessä kohtauksessa nainen ja mies kohtaavat puolityhjässä asunossaan. Mies hermoilee käynnissä olevasta yhteisestä muutosta uuteen kotiin; kämpän nurkkaan jätetylle patjalle jämähtänyt nainen tekee selväksi ettei pysty eikä halua lähteä minnekään.
 
Toisten ohi puhuttujen ja huudettujen repliikkien lomassa paljastuu, että nainen ehkä kärsii keskenmenon jälkeisestä masennuksesta. Pian ilmaantuva muu oireisto viittaa kuitenkin mielenhäiriöiden laajempaan kirjoon.
 
Esityksen kuluessa laveneva tarina on veritekoja myöten kuin Roman Polański klassisen Inho-elokuvan (1965) päälle rakennettu. Toisaalta alitajunnan myllerrykseen viittavissa jaksoissa asuntoon sulkeutunut nainen vakoilee vastapäisen asunnon tapahtumia samaan tapaan kuin James Stewart Alfred Hitchcockin Takaikkunassa (1956) ja etsii lapsuutensa traumaminää Himalajan vuorilta kuin Tintti Tšangiaan Hergén sarjakuvakirjassa Tintti Tiibetissä 1960). 
 
Idea kapuamisesta maailman korkeimmalle vuorelle ilman varusteita on masennuksen vertauskuvana tuore ja pysäyttävä. Esityksen teemaa tukevat myös Jani-Matti Salon ja Mark Niskasen etenkin väliajan jälkeen tiloja eri suuntiin avaava lavastus. Alitajunnan labyrinteihin eksymisen vihjeenä toimii puolestaan Kasperi Laineen lynchiläisittäin vaaran ääniä esiin hipsutteleva musiikki.
 
Esityksen avainongelma on siinä, että se on pinnaltaan niin vieraannuttavan kova ja kylmä, että teoksen keskushahmo jää Minna Haapkylän uutteerasta työstä huolimatta henkilönä patologiansa taakse. Vaikka esityksessä pujahdetaan myös ihmisen psyyken sisään, katsojan näkökulmasta sekin tapahtuu enemmän stalkkauksen kuin empatian tunnerekisterissä. 
 
Mielen horjumisen kuvauksena Mount Everest jää myös hiukan vanhentuneen kauhukuvaston vangiksi. Rajautuessaan asioiden tarkistastelussa jonkinlaisen dekkarikertomuksen etäisyydelle, esitys ei kykene tavoittamaan ajankohtaiseen mielenterveysaiheeseen samaa terapeuttis-katarttista ulottuvuutta kuin monet muut viime aikojen esitykset.