Kuinka pitkälle olemme valmiita menemään riippuvuudessamme lihaan? Rotukarja -kirjassa ihminen itse joutuu lautaselle.

Olet mitä syöt”, on typerä sanonta. Emme me muutu ruoak­semme. Sanonta kuitenkin kävi mielessä Agustina Bazterrican Rotukarjaa lukiessa. Teos kertoo riippuvuuksista ja siitä, kuinka äärimmäisiin toimiin olemme valmiita menemään tyydyttäessämme niitä. 

Rotukarja esittelee riippuvuuttamme lihasta.  

Tarina sijoittuu tarkemmin määrittelemättömään lähitulevaisuuteen, jossa maapallon eläimiin on pesiytynyt GGB-virus, joka tekee niiden lihan meille hengenvaaralliseksi syödä. Yksi eläin on säästynyt virukselta –  ihminen kelpaa yhä syötäväksi.

Kirjassa viruksen luonne ja tieteellinen tausta jää selittämättä. Tuntuu mahdottomalta, että olisi olemassa virus, joka tarttuisi kaikkiin muihin eläimiin paitsi ihmisiin, mutta se ei haittaa lukukokemusta. Kiinnostava aines ja pohdinta on toisaalla. Luonnontieteellisesti hömpällä asetelmalla päästään tarkastelemaan ihmiskunnan tapaa hahmottaa maailmaa. 

Kirjan alussa teurastaja mietiskelee ahdistusta, jota hän kokee ihmisiä teurastaessaan. Sanavalintoihin on tosin kiinnitetty tuossa todellisuudessa huomiota. Sanoja ”ihminen” ja ”teurastaa” ei saa käyttää. Ahdistus, jota teurastaja kokee, on hänelle tuttu entuudestaan. Aikana ennen ”murrosta” hänen tehtävänsä oli listiä sikoja ruuaksi. Pohdinnat olivat jo tuolloin samankaltaisia. 

Kirja herätteleekin pohtimaan, miksi ja millä perusteilla sopivan ja sopimattoman rajoja on vedetty. 

Rotukarja kysyy perusteluja sille, miksi toiset eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Bazterrica esittää, että ihmiset lopulta janoavat selkeitä ja helppoja vastauksia vaikeisiin kysymyksiin. Jahka vastaukset on annettu, ihmiset antavat itselleen luvan olla kyseenalaistamatta niitä. 

Voi tuntua liioitellulta kirjoittaa kirja siitä, että lihanhimomme pakottaisi meidät syömään toisiamme. Vai tuntuuko? Syömmehän me kuitenkin nytkin lihaa siitä huolimatta, että tiedämme lihantuotannon päästöjen kiihdyttävän meidät tuohoavaa ilmastonmuutosta. Toisaalta, jos ihmiseläimen kasvattaminen ja tappaminen lounaaksi tuntuu hurjalta, niin missä sitten menee ihmisen ja sian välinen raja, jonka ylittämällä syötäväksi kasvattaminen muuttuu soveliaaksi?

Rotukarja ei ole helppoa luettavaa. Alussa juoni on sivussa ja keskiös­sä on maailman kuvaaminen. Lihan, kuoleman ja karjan käsittely on yksityiskohtaista ja kaunistelematonta, eikä teoksesta saa kepeää tai miellyttävää luettavaa mitenkään. Bazterrica on tehnyt kotiläksynsä ja on vaikeaa päästä yli siitä, että prosessit, joita hän kuvaa ovat arkea kaikkialla — vain teurastettava laji on kirjassa muutettu. 

Kuvattu kauheus ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö teos olisi hyvä ja kiinnostava, mutta sen päästäminen ihon alle ei ole miellyttävää – ei tosin tarvitsekaan olla. 

Kirjan alun jopa puuduttava maailman rakentaminen väistyy vähitellen ja lopulta lukijalle on luvassa tarinallinen palkinto teurastamokuvausten läpi kahlaamisesta. Bazterrica ei jätä missään vaiheessa lyömättä lukijalta ilmoja pihalle, sama pätee teoksen loppuun saakka.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Agustina Bazterrica: Rotukarja. 

Suom. Einari Aaltonen

Like 2019, 248 s.

Kommentoi Facebookissa
Jari Tamminen