Teatraalinen askel journalismin kulissien suuntaan

Musta laatikko

Helsingin sanomien toimitus

Kansallisteatterin pieni näyttömö

☆☆☆

Helsingin Sanomilla ja Kansallisteatterilla on kiinnostava yhteistyökokeilu, joka kulkee nimellä Musta laatikko. Kyseessä on esityssarja, joka saanut innoituksensa San Franciscosta syntyneestä Pop Up Magazine -formaatista. Siinä ideana on se, että toimittajat tuovat työtään esiintymislavalle.  Pienellä näyttämöllä toteutettavan projektin ensimmäinen esitys oli helmikuussa ja toista kertaa lavalle noustaan 31.3.  Kolmas esitys on kesäkuun alussa.

Ajan hengessä liikkumista kuvaa hyvin esimerkiksi se, että ensi-illan kymmenestä toimittajasta peräti kuusi käsitteli tavalla tai toisella maahanmuuttoa.  Esimerkiksi Sami Sillanpää paljasti, kuinka hänen omat Afrikka-sterotypiansa muuttuivat Afrikan kirjeenvaihtajan työn siivellä, Jukka Gröndahl esitteli turvapaikanhakijoista kootun kuvagallerian taustoja ja Satu Vasantola avasi tarkemmin  yhden toimittajalle vihapostia lähettäneen henkilön – odotuksista poikkeavan – henkilökuvan.

Kulttuurien kohtaamisen alle menivät tavallaan myös Suvi Aholan eläytyvä kertomus siitä, miten ruotsalainen tutkimusmatkailija Salomon Andrée putosi ilmapallollaan Korppoon saaristoon vuonna 1893 ja Anu Nousiaisen valokuvin taustoitettu tarina siitä, miten Venäjän vallankumous koettiin Kansallisteatterin edessä olevalla Rautatientorilla.

Nähtyjen esitysten tyylilajit vaihtelivat omien artikkelien kuvitetusta luennasta jutustelevaan luennointiin ja TED-tyylin presentoimisesta komedialliseen stand up:iin.

Esityksen seremoniamestarina toiminut Jaakko Lyytinen kertoi lavalta, kuinka Musta laatikko -otsakkeella viitataan pyrkimykseen avata journalismin tekemisen taustoja.  Siis hiukan samaan tapaan kuin lentokoneen mustasta laatikosta on luettavissa lentomatkan ajan piilossa olevia, mutta matkan luonteeseen oleellisesti vaikuttavia tekijöitä.

Journalismin kulisseihin kurkistamisen näkökulmasta  illan kiinnostavin esitys oli Marko Junkkarin kuvaus siitä, miten hän valmistellessaan isoa juttua Sauli Niinistöstä oli tullut seuranneeksi presidentin maakuntakierroksella, kuinka tämän maahanmuuttoon liittyvän kannanmuotoilu jalostui matkalla kohti eduskunnan kevätkauden avajaisten kohua herättänyttä puhetta.  Samalla Junkkari esitti aineistoonsa ja politiikan toimittajan pitkään kokemukseensa nojautuen myös tuoreen ja terävän tulkinnan siitä, mistä muusta puheessa saattoi olla kyse kuin siitä, mistä  juuri esityksen aikaan eniten taitettiin sanan peistä eri foorumeilla.

Draaman puolesta koskettavin esitys puolestaan oli Kimmo Oksasen kuvaus siitä, miten hän rakensi hylätystä Kruunuvuoren huvilasta löytyneen hylkytavaran pohjalta faktatarkistetun kuvan talon viimeisestä asukkaasta. Oksanen onnistui esityksellään samaan aikaan paitsi kuvaamaan journalistisia työmenetelmiä, myös laajentamaan tarinansa metaforiseksi kertomukseksi siitä, miten meistä kunkin aikanaan jälkeensä jättämissä fragmenteissa tiivistyy osa eletyn elämän merkityksellisyydestä.

Kirjoittavien toimittajien rohkeutta asettaa itsensä ja työnsä tällä lailla arvioitavaksi ei voi kuin ihailla. Silti sekä journalismin taustoihin että teatteriin paneutumisessa voisi mennä paljon nähtyä pidemmälle. Koko potpurissa  oli nimittäin sittenkin enenemmän kyse journalismin esittelystä ja promotoinnista kuin teatterista taiteen merkityksessä.

Esiintymislavan kehys mahdollistaisi aiheiden avaamisen syvemmälle kuin se ahtaasti tulkiten journalismin omilla pelisäännöillä on sopivaa.   Tässä valinnassa yksi tie johtaisi perinteisen dokumenttiteatterin suuntaan; toinen taas siihen, että juttujen taustoituksen haasteita ja eri syistä kesken jääneitä lankoja purettaisi nähtyä enemmän.  Teatterilavalla myös spekulaatiossa voi mennä pitemmälle kuin asiajournalisissa – kunhan tämä esitetään juuri avoimesti luonnostelevana spekulaationa eikä valmiina journalistisena tuotteena. Tihentyvää jännitettä löytyisi myös toimitustyöhön kohdistuvien erilaisten vaikutuspyrkimysten avaamisessa.

Mustan laatikon ensi-illan kohdalla heräsi kysymys, että pyritäänkö hankkeessa ylipäänsä tekemään teatteria vai sittenkin hakemaan teatterin statuksen kautta omalle työlle uutta arvostusta. Konsepti varmaan elää ja toteutus voi toki olla jo toisella kerralla aloitusta pidemmällä. Tällainen esityssarja saattaisi kuitenkin toimia paremmin klubi-ympäristöön vietynä ohjelmalllsena iltamana.

Kommentoi Facebookissa
Tuomas Rantanen