Aalto-elokuva näyttää kuinka kansallisarkkitehtimme imi vaikutteita kaikkialta missä reissasi

Aino ja Alvar Aalto New Yorkin maailmannäyttelyssä 1939.

Aalto

Virpi Suutari

Elokuvateattereissa nyt 

☆☆☆☆☆

Viipurin kirjasto (valmistui 1935)

Arkkitehtuurin monumentti Alvar Aalto (1898–1976) herää henkiin Virpi Suutarin jykevässä Aalto-dokumentissa. Aallon huonekalut ja rakennustaide heijastavat pohjoisen luonnon kauneutta. Mies oli itsekin kuin luonnonvoima. Hän ei muovannut vain puuta ja tiiltä, vaan hän rakensi vaimoistaan Ainosta ja Elissasta haluamansa kaltaisia tukipilareita. 

Aalto paljastuu dokumentissa oppimishaluiseksi ja kommunikatiiviseksi persoonaksi, joka imi vaikutteita kaikkialta missä reissasi. Hän piti italialaisesta arkkitehtuurista, ja nerona pystyi siirtämään vanhaa Venetsiaa Suomeen uusien linjojen muodossa. 

Opiskeluaikanaan hän ei ollut kurssinsa paras arkkitehti, mutta hänen piirustustaitonsa oli ilmiömäinen. Tutustumista aikansa suuriin modernisteihin, kuten Le Corbusieriin, helpotti Aallon valtava karisma, joka välittyy filminpätkistä.

Sanna Salmenkallion lähes sibeliaaninen, mutta modernimpi musiikki komppaa teosten aaltoja, kuuluisia kaarevia linjoja, ja orkesterin rytmikäs puhallinsektio rytmittää Aallon pystysuoria palkkeja ja kokeiluja tiilien kanssa.

Näinä aikoina, jolloin matkustaminen on epidemian takia rajoitettua, on vapauttavaa katsoa Aallon purjehdusreissuja ja päästä tutustumaan valkokankaalla Aalto-kohteisiin Viipurissa, Ranskassa ja kaukana Yhdysvalloissa.

Kommentoi Facebookissa
Ilona Iida Simes