Utopiasta tuli totta

Kaupunki on ihmisten ja monien muiden eläinten elinympäristö. Se on vahvasti ihmisen muovaama ja vastoin monien ajatuksia, me ihan oikeasti voimme halutessamme muovata sitä mieluisammaksi. Tätä toivotunlaiseksi muovaamista voi kuitenkin edellyttää vaihe, jossa maalataan pilvilinnoja ja meno on utooppista. Utopioille ei kannata tuhahdella, niitä kannattaa tavoitella.

Par(ing) Day saattaa tuoda väriä melko brutaaliinkin ympäristöön. Koska ollaan nyt hetki rehellisiä, ei autoilun ehdoilla rakennetty ympäristö mitenkään hehkeää ole.

Vuonna 2005 San Franciscossa taiteeseen, muotoiluun ja aktivismiin keskittynyt Rebar-toimisto järjesti Park(ing) Day -tempauksen, jossa aktivistit/taiteilijat valtasivat parkkiruutuja muutaman tunnin ajan. He muuttivat nuo parkkikset hetkellisesti puistoiksi, baareiksi, keikkapaikoiksi. Teollaan he halusivat kiinnittää yleisön huomion siihen, kuinka paljon kaupunkitilaa on varattu autoille ja siihen, että toisinkin voisi olla.

Seuraavana vuonna tempaus toistui. Tempaus myös kasvoi vuosi vuodelta ja pian teemapäivän tapahtumia järjestettiin myös muissa maissa ja kaupungeissa.

Kuten niin usein, tämäkin idea rantautui Suomeen parin vuoden viiveellä. Muutamien hajanaisten tapausten ohella vuonna 2011 ympäristöjärjestö Dodon Megapolis 2025 -tapahtuman yhteydessä otettiin parkkiruutuja parempaan käyttöön. Helsingin Vanhalla ylioppilastalolla järjestetyn tapahtuman aikana Mannerheimintien varrella nähtiin parkkiruuduissa sulkapalloa, kahvittelua ja noppapelejä. Seuraavana vuonna oli vuorossa Helsingin oma Park(ing) Day.

Megapolis 2025 -tapahtumassa osoitettiin, että Helsingin Mannerheimintie soveltuu tarvittaessa vaikka sulkapallon pelaamiseen. Mikäli kokeilette vastaavaa, niin muistakaa varoa liikennettä.

Vuonna 2012, syyskuun kolmantena perjantaina, eli virallisena Park(ing) Dayna Helsingissä järjestettiin ensimmäinen ”virallinen” Park(ing) Day -tapahtuma (kuka tahansa saa siis moisen ihan vapaasti järjestää, täältä löydät näppärän oppaan siihen).

Helsingin tapahtuman takana olivat Guerilla Garden Network ja Alternative Design Capital -porukat. Ryhmittymiä yhdisti kiinnostus julkisen tilan käyttöön, sen säätelyyn ja vapauteen, ja muutenkin kaupunkitilan näkeminen toisin. Haastattelin tapahtuman parkkiruutuvastaava Päivi Raiviota tuolloin.

”Yksityisautoilun problematiikka, autojen vaatiman tilan havainnollistaminen ja sen suuruuden kyseenalaistaminen on relevanttia useimmissa maailman kaupungeissa, myös Helsingissä”, hän kommentoi.

Ravio oli tietenkin tietoinen aikaisemmista Helsingissä järjestetyistä parkkiruutupiknikeistä ja vastaavista, mutta hän koki symbolisesti merkittäväksi osallistua kansainväliseen tapahtumaan. Siitäkin huolimatta, että syyskuu ei ole välttämättä optimiaika moiselle Suomessa – siinä missä Kaliforniassa silloin ei ole liian kuuma, ei Suomessa taatusti ole liian kuuma syyskuussa. Ravio kannusti kaikkia osallistumaan toimintaan joko osana porukkaa tai sitten vaan ihan itsekseen.

Vuonna 2012 Helsingissä järjestetyn Park(ing) Day -tempauksen keskipiste sijaitsi Kalliossa, Vaasankadun läheisyydessä.
KUVA: Päivi Ravio

Ei varmaankaan tuota suurta yllätystä, että keskustelu tästä autoille tarkoitetun tilan lainaamisesta ei-autoilulle herätti tunteita. Myöskään yllätyksenä tuskin tulee, että monien mielestä moinen oli perin asiatonta ja jälleen esimerkki siitä, kuinka autoilua aina yritetään vaikeuttaa ja haitata. Utooppiset ajatukset vaikuttivat monien mielestä, no, silkalta utopialta.

Kuitenkin vuonna 2015 Hannu Oskala (vihr.) esitti Helsingin kaupunginvaltuustossa, että mitäpä jos noita parkkiruutuja voisi käyttää muuhunkin kuin peltilehmien laiduntamiseen. Esitys oli menestyksekäs ja vuonna 2016 Helsingissä nähtiin ensimmäiset niin sanotut Parkletit. Eli siis ravintola sai rakentaa terassin edessään olevaan parkkiruutuun.

Sama kehityskulku muuten nähtiin myös San Franciscossa. Myös siellä kaupungin valtaapitävät päättivät muutaman vuoden touhua katsottuaan, että voisi olla ihan järkevää vakinaistaa prosessi, jonka avulla parkkiruutuja voi ottaa väliaikaisesti tämmöiseen käyttöön.

Siispä eläköön aktivismi ja kansalaistottelemattomuus!

Timo Hämäläinen on seurannut Helsingissä nähtyä kehitystä ja kirjoitti aiheesta ansiokkaasti From Rubar to Urban -blogiinsa. Hämäläisen mukaan koronan mukana tuoma tarve vältellä sisätiloja on kasvattanut parklettien määrän Helsingissä ennätykseen: tällä hetkellä noin 130 parkkiruutua on paremmassa käytössä.

Toisenlainen maailma on mahdollinen. On avuksi, jos sen voi nähdä edes vilaukselta.

Jälleen kerran joku voi olla sitä mieltä, että taas autoilijoita sorretaan. Hesari löysikin (varmaan tosi helposti) haastateltavaksi autoilijoita, joiden elämästä on muutoksen myötä tullut ilmeisesti silkkaa helvettiä: yksittäisten parkkiruutujen katoamisen myötä ruokakasseja pitää nyt kantaa useiden korttelien päästä kotiin (paikassa, jossa lähimpään ruokakauppaan tuskin on koskaan useaa korttelia), mutta näin nämä asiat koetaan. Saavutetuista eduista (edullinen, mutta tilaa vievä asiakaspysäköinti) luopuminen on vaikeaa ja kenties vielä vaikeampaa on nähdä uusia mahdollisuuksia. Hyötyjä ja haittoja arvioidessa kannattaa huomioida, että reilu sata parkkiruutua terassina on vain pisara meressä, joka koostuu Helsingin kantakaupungin kymmenistä tuhansista parkkiruuduista ja lukuisista parkkiluolista.

Parkkitilan vähäisyydestä valittavat muuten oikeasti aina ja poikkeuksetta valittavat kompensaatioilla halpuutetun tai jopa ilmaisen parkkitilan vähäisyydestä. Oikeasti Helsingin alla on parkkiluolissa tilaa vaikka kuinka, mutta noiden luolien paikoista pitää maksaa ns. markkinahinta. Mutta tämä on ehkä ihan oman keskustelunsa aihe joskus toiste.

Kauhistelun sijaan tätä uutta tilannetta voisi tarkastella myös sen kautta, että nyt kaupunkilaisille ja kaupungissa asioiville on tarjolla enemmän tilaa olla ja elää. Joku voi myös pohtia tämän taloudellista merkitystä, sillä kaupunki saa parkkiruudusta enemmän vuokrana, kuin mitä parkkimaksuina tulisi. Ja luulisi sitä taloudellista toimeliaisuuttakin syntyvän, kun kauppa käy ravintoloissa.

Ja tältä se todellisuus voi näyttää reeilu vuosikymmen sen jälkeen, kun utopia on ensin sanoitettu. Nyt Helsingissä riittää parkeleteihin rakennettuja väliaikaisia terasseja ja näin olemme saaneet enemmän viihtyisää tilaa ihmisille olla ja kohdata toisensa.
Aina välillä toisenlainen maailma ei ole pelkästään mahdollista, vaan se voi myös tulla todeksi.
KUVA: Timo Hämäläinen

Monet ovat tottuneet pitämään utopioita jonkinlaisena haihatteluna ja turhana. Kuitenkin tarvitsemme maaleja, joihin pyrkiä. Oikeastaan utopiaa on mahdoton saavuttaa, koska se pakenee meitä alati ja muuttaa muotoaan, kehittyy sitä mukaa kun lähestymme sitä. Silti utopia on tärkeä osa kehitystä. Ilman utooppisiakin tavoitteita ei ole tavoiteltavaa eikä kehitystä tapahdu. Tarvitsemme aktivisteja ja taiteilijoita, jotka esittävät täysin mahdottomia vaatimuksia, koska näiden vaatimusten kautta voimme nähdä maailman hieman toisenlaisena. Ja joskus utopiasta voi ehkä sittenkin tulla totta.

Monet kuitenkin pitävät dystopioita jotenkin utopioita realistisempina vaihtoehtoina. Siltikään en usko, ettemmekö pystyisi reagoimaan ei-toivottuun kehityskulkuun ja sikäli välttää niitä dystopioita. Sitä paitsi, mitä hauskaa dystopian tavoittelussa muka on? Sitran tulevaisuusasiantuntija Mikko Dufva kannusti Voiman haastattelussa myös näkemään utopioita.

”Näkisin, että tämä tilanne, jossa meillä on pääasiallisesti dystopioita ja uhkakuvia, tekee jotain mielikuvituksellemme. Eli mitä pidämme realistisina tulevaisuudenkuvina, kääntyy ennemmin sinne dystopian puolelle. Eli tarvitsemme minun mielestäni utopioita juuri tasapainottamaan ja muovaamaan sitä, mitä me pidämme realistisena.”

Siis eläköön utopiat. Ne tekevät todellisuudesta paremman paikan olla.