Monet ovat järkyttyneet aktivistien päätöksestä ruiskuttaa vesiliukoista maalia eduskuntatalon pylväisiin tarkoituksenaan kiinnittää huomiota suomalaisten yhdessä omistaman turveyhtiö Neovan toimintaan ja erityisesti tuon toiminnan ympäristövaikutuksiin. Koska ihmiset ovat ristiriitaisia, samat järkyttyneet henkilöt voivat muistella kaiholla vaikkapa Ranskan vallankumousta kunniakkaana hankkeena ja iloita sen synnyttämästä nykyaikaisesta demokratiasta. Vanhoja muistellessa helposti unohtuu, että sekin vallankumous oli sotkuista hommaa, porukka ei tyytynyt maalilla läträämiseen ja päitä putoili.

Samalla, kun ympäristökriisi syvenee ihmisen toiminnan seurauksena, monet poliitikot tuntuvat keskittyvän siihen, miten saisimme lisää talouskasvua (joka tuottaa sitä tuhoa), haluavat alentaa pensan hintaa ja vaativat lisää turvetta panuun. Tiedeyhteisön kuvaus maapallon tilasta ja näiden poliitikkojen tavoitteet ovat ristiriidassa, ja tämä ymmärrettävästi synnyttää hankausta. Ihmiskunnan ja muiden lajien selviytymisestä (hyvin rationaalisesti) kiinnostuneet kokevat olennaiseksi tavoitteeksi sen, että poliitikkojen ja talouselämän jalka on vähintäänkin nostettava kaasulta, kun seinä lähestyy eikä kukaan tunnu tietävän mihin ratti on piilotettu. Tätä tavoitetta, no, tavoitellaan sitten monin eri tavoin.

Symbolien voimasta

Eduskuntatalolla käyneet aktivistit olivat varmasti valinneet työkalunsa käytännöllisin perustein ja lainasivat toimintatavan katutaiteilijoilta. Jo vuosien ajan on tiedetty, että palosammuttimen voi täyttää maalilla ja näin saada aikaiseksi paljon tehokkaamman spraypullon kuin mitä kaupasta löytyy. Mutta voi tätä valittua työkalua tarkastella myös symbolisena esineenä: palava maa tarvitsee palonsammuttimia.

Eduskuntatalo tietenkin on mitä olennaisin valtiovallan symboli ja siksi se kohteeksi on valikoitunutkin. Monet kansakuntamme kannalta olennaiset asiat ovat tapahtuneet sen seinien sisällä tai ainakin sen välittömässä läheisyydessä. Tämä väkevä symboliarvo tuottaa myös sen että eduskuntatalon läheisyydessä toimiminen herättää voimakkaita tunteita. Ehkä kuitenkin on olennaista, että maali ei ole pommi, eikä mielenosoitus ole vallankaappausyritys, vaikka hätäisimpien kommenttien perusteella vastakkaistakin saattaisi kuvitella.

Symbolista arvoa on myös sillä, että aktivistit päättivät toimia avoimesti, mutta sovittujen toimintatapojen ulkopuolella. Suora toiminta, kansalaistottelemattomuus ja ylipäätään sääntöjen rikkominen usein herättää voimakkaita tunteita, koska yhteiskunta kuitenkin pohjimmiltaan pysyy kasassa sen kautta, että riittävän moni meistä on valmis yhteisiä sääntöjä noudattamaan (niitä tyhmiäkin ja turhalta tuntuvia).

Saako sääntöjä rikkoa?

Vaikka aktivistien toiminnan luvattomuus ymmärrettävästi herättää tunteita, ei siihen itse luvattomuuteen kannata jumiutua liikaa. Kautta ihmiskunnan historian monia hyviä asioita on tehty vastoin sääntöjä ja samoin monia vääriä tekoja on tehty sääntöjen puitteissa – eduskuntatalossakin.

Eduskuntatalon pylväitä värittäneistä aktivisteista osa oli suomalaisia, mutta enemistö ruotsalaisia. Kansallisuus vaikuttaa ainakin siihen, millaisia muita keinoja kullakin aktivistilla olisi saattanut olla käytettävissään. Ruotsalaisilla näitä työkaluja on niukemmin käytettävissään, vaikka suomalaisen valtionyhtiön toimet vaikuttavat suoraan Ruotsissa – ja välillisesti toki kaikkialla. Siinä, missä suomalainen voi sentään äänestää vaaleissa poliittisista valtasuhteista, eivät ruotsalaiset meidän vaaleissa saa äänestää. Kaikista vaihtoehtoisista toimintatavoista aktivistit valitsivat tällä kertaa taiteellisen keinon, joka myös rikkoi sääntöjä.

Jos haluamme tarkastella luvatonta toimintaa, niin myös pieni kertaus termeistä voi olla paikallaan.

Kansalaistottelemattomuudella tarkoitetaan avointa ja julkista vakaumukseen pohjautuvaa toimintaa, jonka tarkoituksena on kommunikoida jostain vakavaksi koetusta yhteiskunnallisesta epäkohdasta. Kansalaistottelemattomuutta tehdään omilla nimillä ja omilla kasvoilla, ja tästä usein seuraakin välittömiä ja odotettuja seurauksia tekijöille. Hieman erilaiseen lokeroon sujahtaa puolestaan niin sanottu suora toiminta, jossa myöskin toimitaan sääntöjen tuolla puolen ja pyritään tuottamaan muutos parempaa kohti. Suoraa toimintaa ei kuitenkaan tehdä kansalaistottelemattomuuden tavoin avoimesti, eikä tekijöiden ole tarkoituksenaan jäädä kiinni. Aina rajat eivät ole selviä ja edes se, mitä ylipäätään sääntöjen puitteissa saa tehdä ei ole aina täysin ilmeistä.

Luvattoman alueella tai sen rajalla käyvien toimintamuotojen oikeutus riippuu oikeastaan tekojen tuomittavuuden ja kritisoidun ongelman suhteesta. Esimerkiksi vähäisiä harmeja ei kannata vastustaa radikaalilla toiminnalla. Maapallon elinkelpoisena pitämistä ja siinä ohessa ihmiskunnan (ja muiden lajien) selviytymistä voi kuitenkin pitää vähäistä tärkeämpänä tavoitteena. 

Väärin sammutettu

Rakenteellisten ongelmien korjaaminen ei siis suinkaan aina ole onnistunut pelkästään sillä, että on muistettu käytöstavat, pyydetty kauniisti ja kiitetty lopuksi. Monet meille arkiset ja itsestään selvät asiat ovat itse asiassa vaatineet radikaalejakin tekoja ja tämä on hyvä pitää mielessä. 

Otetaan muutamia satunnaisia esimerkkejä.

Suomen tie kohti itsenäisyyttä sai vauhtia kun suurruhtinaskunnan nuorukaiset kieltäytyivät asepalveluksesta Venäjän armeijassa. Lain määrätietoinen ja avoin noudattamatta jättäminen oli eittämättä kansalaistottelemattomuutta, mutta harva suomalainen tänään paheksuu tapahtunutta. Onko aika taianomaisesti vähentänyt rikkomusten tuomittavuutta, vai vaikuttaako arvioihin se, että valtaosa meistä pitää hyvänä asiana, että pääsimme livistämään Venäjän vallan alta?

Keskustelu tuotantoeläinten elämänlaadusta ja ylipäätään oikeudesta elää on muuttunut 2000-luvulla osaltaan sen ansiosta, että aktivistit ovat omin luvin menneet tuotantotiloille kuvaamaan ja julkaisseen kuvaamaansa aineistoa. Kansalaiset ovat toistuvasti järkyttyneet näkemästään ja monien käsitys ympäröivästä todellisuudesta on muuttunut. On turha olettaa kuluttajakansalaisilta rationaalisia valintoja, mikäli heillä ei ole oikeellista tietoa valintojensa tueksi.

Ympäristökriisin keskellä tuntuu normaalilta, että meillä on eduskunnassa puolue, jonka toiminnan keskiössä on ympäristöön liittyvät kysymykset. Puolue sai alkunsa, kun aktivistit täysin luvatta ja vastoin poliisin käskyjä kahlitsivat itsensä metsätyökoneisiin, pistivät ranttaliksi eivätkä välittäneet pöytätavoista. Sittemmin tuo puolue on vetänyt perässään muitakin ja nykyään useammankin puolueen piirissä lähdetään siitä, että jotain tarttis tehdä.

Ranska lähetti ympäristöjärjestö Greenpeacen kimppuun erikoisjoukot, jotka räjäyttivät järjestön Rainbow Warrior -laivan tappaen samalla miehistön jäsenen. Monet ovat tänä päivänä sitä mieltä, että ympäristöjärjestön aikanaan radikaalilta tuntunut vaatimus lopettaa ydinkokeiden tekeminen (varsinkin muita valloitetuilla mailla) ei ehkä sittenkään ollut niin radikaali tai kohtuuton. 

Kansalaisten kovakouraiseen kohteluun johtanut nollatoleranssilinja kaikkea katutaidetta kohtaan loppui osittain siihen, että järjestelmä ei enää voinut suvaita sitä, että vartiointiliikkeiden työntekijät surutta pahoinpitelevät graffitimaalareita. Vaikka luvattomista maalauksista ei pitäisikään, seurasi tuosta luvattomasta maalaamisesta lopulta yhteiskunnan suunnanmuutos. Tuon suunnanmuutoksen seurauksena on syntynyt myös mahdollisuus maalata monia (ei kuitenkaan kaikkia) ilahduttavia suuria teoksia kerrostalojen päätyihin, alikulkutunneleihin, työmaa-aitoihin ja vastaaviin. Samalla viranomaisten rentoutunut asenne on mahdollistanut ravintolapäivien ja block partyjen kaltaiset vapaamuotoisesti organisoituvien tapahtumien järjestämisen.

Ja jos vanhoja muistellaan, niin eipä naisten äänioikeuskaan ole kaikkialla irronnut täysin ilman hulinointia. Myöskään tummaihoisten kansalaisoikeudet eivät ole joka paikassa tulleet pelkästään kauniisti pyytämällä ja Nelson Mandelakin istui vankilassa vuosikymmenet terroristina. Moni kauhistui aikanaan, kun Rosa Parks kehtasi istua – sääntöjen vastaisesti – valkoisille tarkoitetulle penkille bussissa vaikka tänään ihan hirveän moni ei kehtaa tunnustaa moista paheksuvansa. Useille kivana puistojuhlana ja värikkäänä paraatina näyttäytyvä Pride sai alkunsa erittäin hyvin perustellusta mellakasta New Yorkissa, jonka aikana pätkittiin myös poliisia pataan.

Väärin, oikein, tyhjä

Aktivistien päätös ruiskuttaa (vesiliukoista) maalia eduskuntatalon pylväisiin on siis jakanut mielipiteitä ja herättänyt tunteita. Tietenkin voi sanoa että väärin sammutettu. Ei kuitenkaan kannata automaattisesti olettaa, että vakiintuneet keinot olisivat ratkaisu, koska juuri ne vakiintuneet keinot ovat johtaneet meidät tähän ongelmalliseen tilanteeseen jossa maapallon elinkelpoisuus romahtaa.

Huomionarvoista on myös se, kuinka kritiikin kohteena oleva valtionyhtiö Neova puolustaa omaa toimintaansa. Riittävän luovasti kuvattuna yhtiön toiminta voi näyttäytyä melkein ekotekona, vaikka oikeasti tiedämme, että turpeen nostaminen itsessään ja sen polttaminen erityisesti tuottavat kasvihuonekaasupäästöjä katastrofaalisen paljon ja tuhoaa suoluontoa. Neovan sisällä vallitsevasta ajatusmaailmasta saa jonkinlaisen käsityksen lukemalla yhtiön turvetuotannon johtajan Voimalle loppukesästä antaman haastettelun. Pasi Rantonen ylipäätään empi edustamansa yhtiön osuutta ilmastokriisin tuottamiseen.

”En kiistä, etteikö ilmaston lämpeneminen todennäköisesti olisi ihmisen aikaansaama, mutta millä ihmisen toimenpiteillä se on saatu aikaan?”

Samaan aikaan tiedeyhteisön arvio tilanteesta on yksiselitteinen. Ei luontoa kiinnosta se, mistä ja miksi kasvihuonekaasut päätyvät ilmakehään – olennaista on niiden määrä ja laatu. Tätä tieteellistä konsensusta vasten fundeeraaminen siitä, että näinköhän meidän tuottamat päästöt sittenkään liittyvät asiaan tuntuvat joko harhaisilta tai valheellisilta.

Se, oliko juuri eduskuntatalon tolppien värittäminen toimivat keino vaikuttaa keskusteluun aktivistien toivomalla tavalla on vaikea arvioida näin ulkoa käsin – me emme tiedä tarkalleen kaikkia heidän tavoitteitaan. Selvää on ainakin se, että nyt merkittävästi useampi suomalainen tietää, että meidän yhdessä omistama firma sitä turvetta tonkii myös Ruotsissa. Lisäksi huomionarvoista on, että samoin kuin mainonnan mittaaminen on vaikeaa, on lähes mahdotonta arvioida yhden yksittäisen tempauksen vaikutuksia pidemmällä aikavälillä. Aika kuitenkin tulee näyttämään, miten keskustelu suomalaiseten erityisestä turvesuhteesta kehittyy.

Systeeminen ongelma

Me ihmiset (joo: ei kaikki ihmiset, mutta vain ihmiset) olemme rakentaneet itsellemme järjestelmän, joka systemaattisesti tuhoaa tätä planeettaa ja heikentää sen kykyä ylläpitää myös inhimillistä elämää. Vaikka sanomme, että ei meidän ollut tarkoitus paskoa planeettaa, niin sen kuitenkin olemme tehneet, eikä meidän motiiveilla ole oikeastaan väliä. 

Tämä ympäristön tuhoaminen on osa talousjärjestelmäämme, joka puolestaan ohjaa poliittista järjestelmää. Tästä seuraa helposti se, että vaatimukset ympäristön hävittämisen lopettamisesta tulkitaan hyökkäyksiksi demokratiaa vastaan, vaikka näin ei suinkaan ole. Puhe on ongelmasta, joka on hitsautunut osaksi rakennetta. Näin syvälle järjestelmään integroituneen ongelman käsittely ja purkaminen on kaikissa olosuhteissa radikaalia ja siihen tarttuminen vaikeaa. Kenties monista tuntuu myös helpommalta tuomita em. ongelman osoittaminen pyrkimykseksi romuttaa koko järjestelmä, kuin kohdata itse ongelma. Ongelman kohtaaminen ja tunnistaminen saattaisi johtaa siihen, että omia ajatus- ja toimintamallejakin pitäisi muuttaa, ja se on tunnetusti hankalaa. Silloin on helpompi tuomita sanansaattajat.

Kaikki edellä mainittu ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikkien pitäisi koko ajan pistää ranttaliksi tai olla tottelemattomia. Ei se myöskään tarkoita sitä, että kaikki ranttaliksi pistäminen tai tottelemattomuus johtaisi automaattisesti johonkin hyvään. Mutta toisinaan ranttaliksi pistäminen ja tottelemattomuuskin on tarpeen, kuten historia meille osoittaa.

Onneksi demokratia ei muutamasta litrasta maalia horju.