Råstin näyttely kertoo mitä vaarallisimmista häiriöistä todellisuudessamme. Häirintää eivät aina harjoita toiset ihmiset, kuuluiset ”ne muut”, eivätkä ”jotkut”. Saatamme rakentaa valheellisen historian itse itsellemme.

Joskus teemme itsestämme uhreja, jos se sopii hauraaseen feikkitodellisuuteemme paremmin kuin se mahdollinen totuus, että ehkä olemmekin itse möhlineet. Haluamme olla moraalisesti oikeamielisiä, vaikka sitten jälkeenpäin historiaamme repien tai uudelleen värjäten.

Menneisyyden valheet eivät aina ole ongelmallisia. Voihan silottelu olla ihan positiivistakin, jos muistomme kätkevät suuren trauman ja nykyisyys on helpompaa kun sitä ei käsittele.

Mutta entä jos käytämme tulevaisuuden pahojen tekojen oikeutuksena omia valemuistojamme?

Jos valheemme muka oikeuttavat vaikka väkivaltaa, todellisuutemme vääristymä ei ole vain yksityisasiamme.

Luonnontieteet kohtelevat ihmistä tämän geeniperimän lopputuloksena.  Lääkärit haluavat tarkistaa sairaskertomuksen ja verenkuvan ennen kuin päättävät keitä olemme.

Poliittiset teoreetikot muutama vuosikymmen sitten pitivät yksilöä lähinnä yhteiskunnallisten vaikutusten uhrina.

Amerikanjuutalaiset ja hirtehiset taiteilijat, kuten kirjailija Philip Roth ja elokuvaohjaaja, auteur Woody Allen opettivat, että newyorkilainen ahdistunut menestyjä on taustaltaan terapeuttinsa traumaattinen luomus.

Nykypäivän liberaalitrendi on pitää ihmistä oman elämänsä sankarina, joka on tehnyt tietoisesti omat valintansa. Jos omat tai menneiden sukupolvien valinnat ovat huonoja, yksilö ansaitsee rangaistuksensa kuten köyhyyden.

Onneksi nykytaiteilijat usein kyseenalaistavat totutut rakennelmat ja vaativat ihmistä, kutakin itseään, pohtimaan omaa historiaansa.

Näyttelyn esitteessä Råst kertoo, että ”ihmisen kasvussa ei ole aikaa, on vain muutoksia. — Olemme herkkiä muutoksille ja häiriötekijöille, mitkä yleensä tulevat ulkopuolisesta maailmasta. Nämä häiriöt saattavat vaikuttaa merkittävästi siihen, miten näemme itsemme ja ympärillä olevan.”

Millainen olisi menneisyyteni ollut, jos kuvan henkilöt olisivatkin eri kuin kuvassa ovat? Muistanko edes keitä kuvassa oli, kun ei näe kuvaa?  Muistanko heidät, jos heidät on ääriviivoja myöten leikattu kuvasta pois? Entä jos kuvan päällä onkin häiriöitä – värejä ja muotoja, joita kuvan todellisuudessa ei ollut?

Kun menneisyys on pirstaleinen, kuva hajoaa suikaleiksi. Ja kun suikaleet liittää yhteen, kuva palautuu oudon väreilevänä. Kuin muisto, korjattu kuva tavoittaa vain jotain hetken tunnelmasta – aito tilanne on ikuisiksi ajoiksi mennyttä.

Entä jos kuvasta irrottaa jonkin näennäisen huomaamattoman rakenteen: taustan tai värin. Irtoaako muistosta jokin olennainen osa pois – vai tuleeko siihen jotain lisää?

”Menneen elämämme jäljet ovat valjastettu loputtomaan muokkaamiseen, uudelleenmuokkaamiseen ja selvittämisen prosessiin itsestämme, tässä hetkessä”, kirjoittaa Råst.

Hanna Råst on syntynyt v. 1986 Saarijärvellä. Hän on valmistunut maisteriksi Aalto-yliopistosta vuonna. 2011. Pine Needles nähdään tänä vuonna myös Saarijärvellä.

Veturitallit ja Ratamon galleria ovat hyviä tutustumiskohteita vain piipahtajille. Tiloissa on kahvila, kirjastoja ja paljon harrastustoimintaa.  Paikallisille – varsinkin nuorille – on kerhoja kuvataiteista elokuviin ja jopa ammatinvalintaohjausta. Äiditkin siellä tapaavat ja avautuvat.  Tiloista saa vuokrata bilepaikkoja yksityistilaisuuksiin.

Hanna Råst: Pine Needles on Grafiikka- ja valokuvakeskus Ratamossa 3.4. asti. jyvaskyla.fi/ratamo

Veturitallit Jyväskylä, Veturitallinkatu 6, veturitallit.jyvaskyla.fi