Opiskelijat kaipaavat tilaa ajatella ja opiskella kiireettömästi. Tämä ei kuitenkaan sovi hallituksen määrittämän koulutuspolitiikan linjaan, kirjoittaa tohtori Riikonen.
Suomi on tuhansien järvien ja satojen miljoonien koulutusleikkausten maa. Korkeakoulutuksesta eli ammattikorkeakouluilta ja yliopistoilta leikataan tällä hetkellä vuositasolla kaikkiaan 105 miljoonaa euroa. Tämän lisäksi Suomen Akatemian tutkimusrahoituksesta leikataan, samoin Tekesin. Myös korkeakouluopiskelijoiden opintotuista leikataan. Leikkurin korviasärkevä sointi on muuttunut jokapäiväiseksi melusaasteeksi, eikä siinä pauhussa enää paljon tunnu, kun leikkauksista vastuussa oleva hallituspuolue kokoomus ilmoittaa, että heidän kärkiteemansa tulevissa kuntavaaleissa on koulutus ja varhaiskasvatus.
Puolueen puheenjohtaja Petteri Orpo kirjoittaa blogissaan, että ”Kokoomukselle koulutus, sivistys ja tiede ovat arvoja sinänsä. Maan hallitus on ohjelmassaan hyväksynyt määrärahojen leikkauksia myös koulutuksen alalle. Näitä leikkauksia kokoomuksen ei ollut mukava olla toteuttamassa.”
Orpo sanoo myös, että ”Kokoomuksen koulutuspolitiikka ei ole säästövetoista vaan uudistuskeskeistä. Hallituksessa kokoomus uudistaa jokaisella sektorilla toimintatapoja ja rakenteita, jotta yhteiset veroeuromme tulevat käytetyiksi parhaalla mahdollisella tavalla.”
Totisesti, uudistuskeskeisyys ja äärimmäisyyteen viritetty tehokkuusideologia on kyllä tullut sisäistetyksi. Yliopistoväki on tutustunut siihen ilmiöoppimisen keinoin kun satoja tehtäviä on lakkautettu, hallintopalvelut on karsittu ja välinpitämätön tiedotus asioiden kulusta on kylvänyt pelokasta ilmapiiriä kampuksille.
Muistatteko sen kerran, kun poliitikot tekivät vaalilupauksia ja jättivät lunastamatta ne? Sekä kokoomuksen että keskustan puheenjohtajat lupasivat, että koulutuksesta ei leikata – toisin kuitenkin kävi. Tämä kuva jäi elämään ja Sama kuva koulutuslupauksesta joka päivä -ryhmä julkaisee tämän, no, joka päivä.
Kuka muistaa vielä nykyiseen korkeakoulutuksen uudistuspakkomielteeseen osaltaan vaikuttanutta Uudistava Suomi-raporttia? Se tehtiin pari vuotta sitten tuolloisen pääministerin, Alexander Stubbin johdolla opetus- ja kulttuuriministeriön Tutkimus- ja Innovaationeuvostossa. Stubb kirjoittaa raportin esipuheessa:
”Asemaamme tietoon ja osaamiseen perustavien maiden kärkijoukossa on vahvistettava ennakkoluulottomilla uudistuksilla. Toimintatapoja ja rakenteita on osattava muuttaa. Tarvitaan kokeiluihin ja riskinottoon rohkaisevaa kirkasta poliittista viestiä sekä uudenlaisia, radikaalejakin toimia. Poisvalinnoilla vapautetaan voimavaroja uuden luomiseen.”
Ensimmäinen Tunkekaa innovaatiot perseeseenne -lakana katosi mystillisissä olosuhteissa. Tässä versio numero kaksi. Osa yleisöstä ja toimittajistakin erehtyivät tulkitsemaan tämän lakanan viestin väärin ja olettivat kyseessä olleen ilmoitus innovaatioiden lähtökohtaisesta vastustamisesta – ludiittien aatteen jatkamisesta. Tosiasiassahan kyse oli päinvastaisesta tilanteesta, ”innovaatioilla” myydyn leikkauspolitiikan vastustamisesta. Ilman vapautta ja näennäistä tehottomuuttakin monet innovaatiot jäävät syntymättä. KUVA: Tony Öhberg.
Pakkouudistuksen eetos hyökyy päälle voimallisena. On tehtävä raakaa uusjakoa hyödyllisen ja hyödyttömän välillä, sillä uusi ja ihmeellinen ei kasva vanhoille homeisille perustuksille. Tähän kun lisätään ajatuspajoissa tuotetut hokemat siitä, miten tulevaisuuden avaintaitoja ovat luova ja ketterä ongelmanratkaisukyky, tiedon hankinta ja hallinta sekä kriittinen ajattelu, on uusliberalistinen ”uudistettu” yliopisto valmis.
Vanhassa nuhjuisessa sivistysyliopistossa toki on harjoitettu ja opetettu kriittistä ajattelua sekä tiedon hankintaa ja erilaisten kysymysten ratkaisua, tulkintaa ja analyysiä jo suunnilleen tuhat vuotta. Se on vain tehty jotenkin pienesti ja jonninjoutavasti; on nysvätty keskenään ilman mitään sovellettavuus- ja kaupallisuusnäkymiä tai ihokarvat nostattavia yritysyhteistyökuvioita.
Ratkaisukeskeisen ongelmanratkaisun soundtrackin. ÄÄNI & KUVA: Taina Riikonen
Kokoomushenkistä uudistuskeskeisyyttä nauttinut ”uusi yliopisto” on eräänlainen sheivattu ja rasvaimussa huljutettu osaamishonotuksen pikalinjasto. Siellä tärkeintä on sivuille vilkuilematon läpijuoksu, eikä niinkään uuden oppiminen, kriittinen ajattelu tai analyyttinen pohdinta. Samalla karsitaan ”päällekkäisyyksiä”, vaikka todellisuudessa tuhotaan ihmiselämään kuuluvaa moninaisuutta ja erilaisuutta.
Tämänkaltaisessa uudistus- ja tehokkuusajattelussa on yksi perustavanlaatuinen ongelma. Koska yliopisto on ennen muuta hitaan ja kriittisen ajattelun paikka, ei sitä voi tuosta vain läpikotaisin optimoida. Sen jokaista luentosalia ei voi tehokäyttää vuorokauden ympäri. Sen jokaista oppiainetta tai kurssia ei voi perustella talouskasvun lisäämisellä. Sen jokaista opiskelijaa ei voi pakottaa tekemään innovatiivista yritysyhteistyötä. Sen monitieteisiä ja kansainvälisiä tutkimusryhmiä ei voi elinkeinoministeri mahtikäskyllä piiskata konemaiseen sovellustuotantoon.
Tehokkuus ei voi olla yliopistoa läpikotaisin määrittävä arvo, sillä yliopiston yksi keskeinen tehtävä yhteiskunnassa on toimia kriittisenä ja riippumattomuutta vaalivana vastavoimana kulloinkin vallitseville, usein jo itsestäänselvyyksiksi liudentuneille arvovalinnoille. Yliopiston kriittisyys ja riippumattomuus on erityisen tärkeää etenkin nyt, aikoina jolloin suomalaisen valtamediaN edustaja ei enää noudata journalistista perustehtäväänsä, vaan vaikenee pääministerin kanslian painostuksen alla.
Kirjoittaja Taina Riikonen teki Häiriköiden Suomi epäkuntoon -lakanaan sopivan ääniteoksen, johon hän sämpläsi ja muokkasi pääministeri Juha Sipilän historiallista televisiopuhetta sekä Keskustan Suomi kuntoon -vaalikappaletta. Suomi epäkuntoon -performanssi toteutettiin Helsingin yliopiston naapurissa, Kiseleffin talossa, osana Neljän dosentin illallinen -tapahtumaa.
Jos koulutus, sivistys ja tiede todella olisivat näille uudistussyöpään sairastuneille poliitikoille itseisarvoja, niin he vaalisivat kyseisten asioiden luovuutta ja kriittisyyttä tuottavia rakenteita. He eivät repisi niitä alas.
Itseisarvona ymmärtämiseen sisältyy käsitys rakenteiden ja niissä syntyvien sisältöjen historiallis-kulttuurisesta vuorovaikutuksesta. Rakenteilla ja muodoilla on useimmiten oma tärkeä tarkoituksensa niissä tuotettujen sisältöjen kannalta. Todellinen luova ongelmanratkaisukyky ja kriittinen ajattelu eivät tarvitse ympärilleen ”tehokasta” yliopistojärjestelmää. Sen sijaan tietynlaiseen, kapeaan hyödyn ideologiaan perustuva ”luovuus” ja ”kriittisyys” kyllä tarvitsevat. Ne tarvitsevat ”uudistetun” korporaatioyliopiston, josta vapaa, riippumaton ja oikeasti kriittinen ajattelu on tehokkaasti poisvalittu.
Petteri Orvon väite kokoomuksen koulutus,- sivistys- ja tiedemyönteisyydestä sekä vastentahtoisesti tehdyistä koulutusleikkauksista onkin tehopyhyydessään vertaansa vailla. Se kieltää rujosti juuri tehtyjen koulutusleikkausten tiedettä lamaannuttavan vaikutuksen, ja samalla se antaa ymmärtää, että kokoomusta olisi viety kuin pässiä narussa koko leikkausasiassa. Yliopistokoulutusta tuhoava ”uudistaminen” ei kuitenkaan ole yksinomaan nykyhallituksen aikaansaannosta, vaan korkeakoulutuksen rakenteellisen ”tehostamisen” eetosta on ajettu jo vähintään vuosituhannen alusta saakka. Aiemmin puhuttiin maltillisemmin ”kehittämisestä”, mutta nykyisin käytössä on aikamme kenties irvokkain eufemismi, ”uudistaminen”.
Yliopistokoulutuksen yhteydessä ”uudistaminen” tarkoittaa lähes poikkeuksetta lakkauttamista, voimaperäistä rakenteiden muokkausta ja alasajotoimenpiteitä.
Ja sama latinaksi. Miia Halme-Tuomisaari ja Taina Riikonen sekä ”Tunkekaa innovaatiot perseeseenne” latinaksi. KUVA: Kasper Kristensen.
Mitä näistä asioista ajattelevat yliopistojen opiskelijat?
Olen viime vuoden aikana vieraillut luennoimassa muun muassa Helsingin yliopistossa, Aalto-yliopistossa, Taideyliopistossa ja Lapin yliopistossa. Olen käynyt monta pitkää keskustelua opiskelijoiden kanssa yliopisto-opiskelun nykytilasta. Yksi asia, josta opiskelijat tuntuvat olevan yhtä mieltä on se, että opiskeluaika on nykymuodossaan aivan liian lyhyt. Kahden vuoden maisteriohjelmaa pidetään lähinnä huonona vitsinä ja on esitetty myös sellaisia näkemyksiä, että varsinainen ajattelu on nyky-yliopistossa kenties vasta jatko-opiskelijalle mahdollistuvaa ylellisyyttä.
Eräs hallituksemme kärkihankkeista eli yliopistokoulutuksen alasajo on siis edennyt menestyksekkäästi; perusopiskelusta on onnistuttu leikkaamaan ajattelu ja opiskelu, ja tilalle on pystytetty ”osaajia” tuottava mekaaninen liukuhihna.
Tämä on väärin ja olen enemmän kuin pahoillani opiskelijoiden puolesta. Yliopisto-opiskelun tulisi voida olla ensihetkistä alkaen monipuolista, yltäkylläistä ja loputtomalta tuntuvaa. Tulisi saada ihmetellä ja ajatella hitaasti, pitkään ja rajattomasti. Tulisi saada opiskella kaikenlaista turhaa – eli kaikkea sellaista, mikä kiinnostaa, mutta mistä ei välttämättä koskaan ole mitään niin sanottua hyötyä.
Opiskelijat sanovat, että he kaipaavat kiireettömiä keskusteluita professorien ja muiden yliopistolaisten kanssa. He haluavat lukea liikaa kirjoja. He haluavat kuulua johonkin, millä on oma paikka ja historia. He toivovat, että heidän maisteriohjelmansa on olemassa vielä heidän valmistuttuaankin, että kaikki ei olisi vain projektiluontoista ja väliaikaista kokeilukulttuuria.
Opiskelijat ovat tosissaan ja vakavissaan, he eivät toivo, että yliopisto olisi markkinaveisuja raikuva yrittäjäkylä. He kaipaavat mahdottomia maailmoja, eivät elähtäneitä brändivisioita.
Opiskelijat uskovat vakaasti, että kriittinen ja luova ajattelu vaatii ennen muuta omistautumista, aikaa ja väljyyttä. Kriittisen ja luovan ajattelun oppimisen toivossa he ovat yliopistoon tulleet, joten sitä heille tulisi myös ylitsevuotavasti tarjota.
Taina Riikonen on musiikkitieteestä väitellyt filosofian tohtori ja äänitaiteilija, joka kuuntelee mielellään metroja, hengitystä ja nahkahousuja sekä kirjoittaa ja tekee taidetta yhteiskunnallisen kritisismin nimissä. Riikonen on tieteen ja taiteen rajapinnassa operoivan Allegra Lab Helsinki ry.:n jäsen.
Petteri Orpo valitsi sinimustan hallituksen Kaikki muistamme, kuinka loukkaantunut kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo oli, kun vaalien alla Sanna Marin viittasi kokoomuksen ja Perussuomalaisten mahdollisesti muodostamaan…
Kuka omistaa graffitin? Graffitit ja katutaide tunkevat silmiimme monia eri reittejä. Sen lisäksi, että kohtaamme niitä luonnollisessa ympäristössään – julkisessa tilassa – myös…
Suomi epäkuntoon – KATSO VIDEO! Kun akateeminen väki pohtii koulutuspoliittisia linjauksia ja tutkimuksen merkitystä, on Häiriköiden roolina häiriköidä.
Kuka lupaa kylmintä kyytiä ensi hallituskaudelle? Vaalien alla riittää aina keskustelua siitä, mitä mikäkin puolue oikeasti haluaa ja millaista politiikkaa erilaiset hallituskokoonpanot saattaisivat ajaa. Yksi mittatikku…
Kuka saa myydä sateenkaarella? Eli huomioita pinkkipesusta Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä tukevan viestin liittäminen brändiin ilman, että avarakatseisuus oikeasti kuvaisi mainostajan toimintaa, tunnetaan pinkkipesuna. ”Pinkkipesuun liittyy se, kuka…
