Tänään, 29.7.2021 ihmiskunta on käyttänyt loppuun luonnonresurssit tältä vuodelta ja loppuvuosi eletään velaksi. Määritelmällisesti ”ylikulutuspäivällä” tarkoitetaan sitä kohtaa, jona ”ihmisten ekologinen jalanjälki ylittää maapallon biokapasiteetin, eli kyvyn tuottaa uusiutuvia luonnonvaroja ja käsitellä fossiilisten polttoaineiden käytön aiheuttamia kasvihuonekaasupäästöjä”, kuten Maailman luonnonsäätiö WWF sen muotoilee.

Vaikka koko ihmiskunnan touhu on kestämätöntä, on meidän suomalaisten touhu keskimääräistä kestämättömämpää. Me saimme poltettua loppuun tämänvuotisen osuutemme maailman luonnonvaroista jo huhtikuun 10. päivään mennessä.

Uusiutuvien luonnonvarojen tämän vuotisesta loppuunkuluttamisesta uutisoinut WWF toteaa, että monia yhteiskunnan toimintoja pysäyttänyt koronapandemiakaan ei näytä taittavan luonnonvarojen ylikulutusta. Viime vuonna tätä (laskennallista) ylikulutuspäivää vietettiin lähes kuukautta myöhemmin, elokuun 22. päivänä, mutta tänä vuonna palattiin taas lähemmäs vakiintunutta vauhtia. 

Muistatteko ne viime vuonna somessa levinneet (feikatut) Nature is healing -meemit? Taisi käydä enemmänkin niin, että Capitalism is healing. Saatana.

Suomen hallitus on toki puhunut meidän (ja muiden) päästöjen vähentämisestä ja mikäpä on puhuessa – meiltä ei varmaan ilmastoystävällisempää hallituskokoonapanoa ole saatavissa. Samoin EU on pistänyt vaihdetta silmään ja alkanut jumppaamaan strategiaa päästöjen leikkaamiseksi. Harmillisesti Suomen suunnalta tätä EU:n tavoitetta on tosin jarruteltu ja pyritty vesittämään.

Tässä ilmastokriisin torjumisessa, tai ainakin loiventamisessa ja siihen valmistautumisessa tietenkin poliitikot ja teollisuus ovat avainasemassa ja me tavalliset ihmiset sitten seilaamme lastuina lainehilla. Jokainen voi kuitenkin tehdä osansa ja vaatia parempaa. Siksikin on ollut masentavaa lukea esimerkiksi EU:n ilmastotavoitteista kertovien uutisten kommenttikenttiä. Kiljuin kauhuissani, kun yhden Ylen aihetta käsittelevän uutisen perässä eka kommentoija kritisoi tavoitteita siksi, että hän oli huolissaan mahdollisuudestaan vetää asuntovaunua sähköautolla. Että siis maapallo palaa ja vetokoukku sekä bensan hinta huolestuttaa? 

Välillä tekisi mieli vaan antaa periksi ja menettää usko ihmiseen.

Maapallon rajojen riittävyys on ollut mielessä tänä kesänä kelienkin takia. Olen viettänyt muun muassa kesälomaa paahteisessa Etelä-Suomessa ja lueskellut vaahteran varjossa Andri Snær Magnasonin Ajasta ja vedestä -teosta (Aula & co, 2020). Ilmastonmuutosta käsittelevän kirjan lukeminen ennätyshelteen korpuksi polttamalla nurmikolla on ollut verrattoman ahdistava, jos toki myös antoisa kokemus. Niinkin abstrakti asia kuin globaali ilmastokriisi tulee kummasti iholle, kun oma lähiluonto on palanut karrelle ja helle on käristänyt pihan apilaniityn ruskeaksi. Olen antanut apiloiden rehottaa jo vuosia, jotta pölyttäjillä olisi pölytettävää. Nyt ei ole hirveästi pölytettävää ja suren pörriäisiä. Ahdistun, enkä kykene nauttimaan suuresti rakastamistani helteistä siksi, että täysin meille luonnottomat kelit polttavat niihin tottumattoman luonnon. Ja oikeasti minun etupihan muutama neliömetri apilaa on melko mitätön huolenaihe ja minun pitäisi kirkua kauhusta planeetan vuoksi

Magnasonin teos on kiinnostava yhdistelmä tietoa ilmastonmuutoksesta ja kirjoittajan oman suvun tarinaa. Omat ja läheisten kokemukset yhdistyvät ihmistä suurempiin muutoksiin tavalla, joka tekee hankalan isoista kysymyksistä henkilökohtaisia. Esimerkiksi islantilaiskirjailijan suhde kotimaansa jäätikköihin rakentuu ylisukupolviseksi, kun hänen isovanhempansa ovat olleet niitä kartoittamassa, hän itse näkee niiden hupenevan ja miettii, kuinka jäätiköiden käy omien lasten elinaikana. Kun ajan hahmottaa sukupolvien kautta, ihminen voi saada isovanhempien ja lastenlasten kautta kosketuksen helposti neljännesvuosituhannen mittaiseen ajanjaksoon – ja silloin ihmisen kädenjälki alkaa näkyä jo todella selvästi.

Joku saattaisi pitää Magnasonin lähestymistapaa hieman katalan tunteisiin vetoavana, mutta itse pidän siitä. Tämä myös muistuttaa monella tavalla omaa tapaani hahmottaa maailmaa ja viestiä ajatuksiani. Ovathan meidän vastamainokset (mainosten tavoin) häpeilemättömän tunteisiin vetoavia. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että tieto yksin ei riitä toimintaan. Tarvitaan myös tunnetta, jotta saadaan ymmärrys siitä tiedosta. Tämän jälkeen toimintakin on mahdollista. 

Ongelma on tietenkin siinä, että ymmärrys voi myös johtaa lamaannukseen. Magnason kirjoittaa tieteellisestä seminaarista, jossa lukuisat tutkijat kertoivat hälyttävistä tutkimustuloksistaan. Kaikkien tulokset maalasivat yhdenmukaisesti synkkää kuvaa ja silti seminaarin jälkeen kaikki juoruilivat jokseenkin luontevasti niistä näistä ennen kotiin lähtöä. Emme kykene kohtaamaan itseämme suurempaa kriisiä kovinkaan helposti. Mutta ehkä taas se iholle tuleminen ja tunteisiin iskeminen saattaisi muuttaa jotain, kannustaa toimintaan.

Yksi vakiokommentti maapallon kestävyydestä ja rajoista keskusteltaessa liittyy muuten liikakanosoitukseen. On totta, että meitä ihmisiä on hitosti liikaa. Tämä johtaa monet (kenties lohdulliseen) ajatukseen, että eipä meidän tarvitse, koska muualla on niin paljon väkeä. No, tässä kannattaa huomioida se, että varsin pieni porukka tuottaa valtaosan ihmiskunnan päästöistä. Ja me kuulumme tuohon aika pieneen porukkaan, rikkaita kun olemme.

Kuten Marko Ulvila taannoin kirjoitti meille:

”Maailman hyvätuloisin osa, noin 1,5 miljardia ihmistä, aiheuttaa reilusti yli puolet maailmanlaajuisista ympäristövahingoista, oli kysymys ilmastopäästöistä tai raaka-aineiden hankintaan ja jalostamiseen liittyvistä haitoista. Maailman pienituloisen enemmistön ekologinen jalanjälki on hyvin pieni.
—
Se, mitä Suomessa olemme tottuneet pitämään tavallisena elämänä, onkin globaalin eliitin leveää elämää: suomalaisista suurin osa lukeutuu tähän hyvätuloisimpaan ja pahiten saastuttavaan ryhmään.

Maailman köyhempi puolisko tuottaa päästöistä vain kymmenyksen.”

Ulvilan kirjoittaessa tuota tekstiään vuonna 2016 maailman ylikulutuspäivä saavutettiin muuten 8. elokuuta. Eli samalla kun tieto lisääntyy ja sään ääri-ilmiöt samoin, me vain kiihdytämme kohti tuhoa.

Muistakaa siis vaatia enemmän ja jopa mahdotomia päättäjiltä. Vähempi ei riitä.