Ihmisoikeuksien perusajatuksena on, että jokainen ihminen on samanarvoinen. Ihmiset eivät kuitenkaan ole samanlaisia, joten oikeuksien yhtäläinen toteutuminen vaatii toisinaan erilaisia toimenpiteitä.
Vähemmistöoikeudet on luotu, jotta eri vähemmistöihin kuuluvat olisivat yhdenvertaisia enemmistön ehdoilla rakennetussa yhteiskunnassa. Niiden lähtökohta on, että vähemmistöidentiteettiä ei tule yrittää ”parantaa” enemmistöidentiteetiksi. Suomen perustuslain mukaan ”saamelaisilla alkuperäiskansana sekä romaneilla ja muilla ryhmillä on oikeus ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan”.
Saamelaisten oikeus saamenkielen opetukseen ja saamenkieliseen opetukseen säädettiin lailla vasta 1990-luvulla. Saamelaislaki astui voimaan 1996. Näiden lakien käytäntö vahvistui huomattavasti kulttuuriautonomian myötä, ja saamelaiskäräjille annettiin valtuudet oppimateriaalituotantoon ja kielen opetuksen kehittämiseen.
Vaikka perustuslaki ja muut lait turvaavat saamelaisten oikeuksia, on todellisen yhdenvertaisuuden toteutumiseen vielä matkaa. Ihmisoikeusliitto on listannut viisi saamelaisten oikeuksille keskeistä kysymystä:
Kulttuurin omiminen
Saamelaisuuteen perehtyminen vaatii saamelaisten kotiseutualueen – Utsjoki, Inari, Enontekiö ja Sodankylän pohjoisosat – ulkopuolella asuvilta oma-aloitteisuutta. Suomalaiset ovat tehneet koulujen oppikirjat suomalaisen kulttuurin ehdoilla ja suomalaiselle lukijalle. Saamelaiset ja muut vähemmistöt esiintyvät lähinnä virikekuvissa.
Kulttuurin näkyviä ilmaisuja omitaan missikisoihin ja muihin tilaisuuksiin koristamaan suomalaisuutta ilman ymmärrystä esimerkiksi pukuihin liittyvästä koodistosta. Kun saamelaiset eivät suostu pelkän koristeen rooliin, heitä syytetään turhasta kitinästä. Koristeeksi typistäminen on loukkaus, kun muualla yhteiskunnassa kulttuurin ja elinkeinojen harjoittamista hankaloitetaan.
Kansainväliset sopimukset, kuten Euroopan neuvoston vähemmistösopimus vaativat, että tietoisuutta vähemmistöjen kulttuureista, kielistä, historioista ja uskonnoista ylläpidetään ja levitetään yhteiskunnassa. Tietoa vähemmistöistä pitäisi sisällyttää laajemmin ja monipuolisemmin kaikkiin opetusmateriaaleihin. Tietoisuus lisää dialogia.
Saamelaisalueen ulkopuolella asuvien oikeudet
Saamelaisalueen saamenkielisissä palveluissa, etenkin eri asteiden koulutuksessa, on tapahtunut huimaa kehitystä viimeisten vuosikymmenten aikana. Koulukodeista, joissa oman kielen käyttö oli kiellettyä, on siirrytty saamen kielten opetukseen ja saamenkieliseen opetukseen. Vaikka pula opettajista ja oppimateriaaleista vaivaa myös pohjoisessa, kielen opetuksen saatavuus on edelleen surkealla tolalla saamelaisalueen ulkopuolella, missä yli 70 prosenttia saamelaislapsista asuu.
Opetuksen tarjoajilla ei ole velvollisuutta tuottaa saamenkielisiä palveluita. Vaikka määrät etenkin suurimmissa saamelaiskeskuksissa, Helsingissä, Oulussa ja Rovaniemellä, olisivatkin riittäviä palveluiden järkevään tuottamiseen, valtion tuntikohtainen tuki on vain noin kolmannes verrattuna kotiseutualueen tukeen. Opetuksen saatavuuden turvaamiseksi etäopiskelumenetelmiä on kehitettävä ja isommissa keskuksissa myös kontaktiopetusta olisi edistettävä. Erityisen tärkeää olisi kehittää saamenkielisten varhaiskasvatuspalveluiden saatavuutta isoimmissa kaupungeissa.
Sosiaali- ja terveyspalvelut
Saamelaisten kotiseutualue on harvaan asuttua. Useita palveluita on siirretty tehokkuuden ja potilasturvallisuuden nimissä kokonaan pois alueelta. Etäisyydet sosiaali- ja terveyspalveluihin sekä pitkät hälytysajat koskevat saamelaisia siinä, missä muitakin alueella asuvia.
Yhdenvertaisuuden näkökulmasta erityisen ongelman muodostaa palveluiden saatavuus omalla kielellä. Varsinkin vanhuspalveluissa tarve saamenkielisille palveluille on suuri. Henkilön ensimmäinen kieli on usein myös viimeinen, ja muistisairaiden kohdalla kommunikaation tulisi olla mahdollista omalla kielellä.
Kun etäisyydet palveluihin ovat yleisesti pitkiä ja vain osassa palvelupisteistä on edes alkeelliset mahdollisuudet saamenkieliseen asiointiin, voi etäisyys omankieliseen palveluun olla kohtuuton. Tilanteen korjaaminen vaatii pitkäjänteistä terveydenhuoltohenkilöstön koulutusta ja nykytilanteen ongelmia paikkaavien järjestöjen tukemista.
Osallistuminen päätöksentekoon
Kiinnostus arktiseen alueeseen on aina ollut mitä enimmässä määrin taloudellinen: arktisen alueen luonnonvarat on haluttu valtion hyötykäyttöön. Siten myös monet saamelaisten perinteisesti käyttämät alueet ovat muuttuneet elinkelvottomiksi jätealueiksi.
Vapaaehtoiset, biodiversiteettisopimuksen mukaiset Akwé: Kon -ohjeet edellyttävät, että kaikkien, myös valtion taloutta edistävien, hankkeiden suunnittelun tulisi perustua alkuperäiskansojen tarpeisiin ja näkemyksiin. Ennen minkään hankkeen toteuttamista on selvitettävä paikallisyhteisöihin kohdistuvat vaikutukset. Ihmisoikeusnäkökulmasta on selvää, että arktisen alueen kehittämisen olisi tapahduttava nimenomaan paikallisyhteisöjen ehdolla.
Saamelaisalueella elinkeinot ovat voimakkaasti sidoksissa kulttuurien ja kielen elinvoimaisuuteen. Kysymys ei siis ole mistään historiallisesta jäänteestä, jonka säilyminen turistien kuriositeettina tai valtion omaatuntoa lohduttavana tekijänä olisi tärkeää.
Maan riistokäyttö
Kaivoshankkeet kestävät keskimäärin 10–15 vuotta, mutta tuhoavat ympäristöä peruuttamattomalla tavalla. Samalla hankkeet tuhoavat alkuperäiskansoihin kuuluvien ihmisten mahdollisuudet jatkaa perinteisiä elinkeinoja.
Suomen hallitus on hyväksynyt kansallisen YK:n yritysten ihmisoikeusvastuuperiaatteiden eli Ruggien periaatteiden toimeenpanosuunnitelman. Kansallinen toimeenpanosuunnitelma jäi kuitenkin lähinnä poliittisen sitoumuksen tasolle.
Viranomaisten on asetettava lainsäädännöllä ihmisoikeuksia koskevat huolellisuus- ja yritysvastuuraportointivelvoitteet, jotka sitovat yrityksiä. Valtioilla on velvollisuus suojella ihmisiä ihmisoikeusloukkauksilta. Yritykset ovat vastuussa ihmisoikeuksien kunnioittamisesta ja nimenomaan valtioiden on varmistettava, että ihmisoikeuksien rikkojat joutuvat vastuuseen ja uhrit saavat tehokasta tukea. Hallituksen pitää siis uudistaa nykyinen hankintalaki siten, että ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden huomioivat kilpailutuskriteerit säädetään pakollisiksi julkisissa hankinnoissa.