Olin melkoisen yllättynyt, kun Svenska Teatern pyysi minulta Ikeaa käsittelevää tekstiä Ingvar!-musikaalin käsiohjelmaan. Koska uudet yleisöt kiinnostavat tartuin tarjoukseen. Samalla kun lupauduin kirjoittamaan tekstin varoitin kuitenkin käsitelleeni Ikeaa ennekin hieman kriittisessä hengessä ja että samoilla linjoilla varmasti tälläkin kertaa etenisin. Tämä ei muodostunut ongelmaksi, päinvastoin.

Ruotsissa hieman laajempaakin kohua herättänyt Ingvar!-musikaali siis saapui loppuvuodesta myös Suomeen. Musikaalin enskari oli joulukuussa Helsingin Svenska Teaternissa, ja esitystä voi suositella sekä musikaalien ystäville että kaltaisilleni kepeisiin musikaaleihin hieman penseämmin suhtautuville. Ikean perustajan Ingvar Kampradin elämää lapsuudesta alkaen käsittelevä esitys piirtää kuvan karun lapsuuden eläneestä, yrittämiseen (ja voittoihin) pakkomielteenomaisesti suhtautuvasta miehestä.

Yleisellä tasolla on todettava, että ainakaan tämä suomalainen sovitus esityksestä ei ollut kovakourainen, vaikka Ikean isään kriittisestikin suhtauduttiin. Ruotsissa esitys herätti enemmän mökää, mutta se on tietenkin ymmärrettävää. Kyllä Suomessakin on osattu ja esimerkiksi Nokian kultaisina vuosina maininta Jorma Ollilan kapoisista hartioista poiki ongelmia Yliopisto-lehdelle. Valtaosalla suomalaisista ei kuitenkaan taida olla suurempia intohimoja Kampradiin liittyen ja sikäli esitys oletettavasti aukeaa monelle Ikeaa vasten.

Musikaalissa kaivetaan esiin myös dokumentoidut ja muualla jo valmiiksi pengotut luurangot Kampradin Hemnes–kaapista. Fasismiin kallistuvat arvot tuodaan esiin ja samoin kiinnitetään huomiota verosuunnittelun ja mammonan haalimisen sekä näennäisen vaatimattomuuden väliseen ristiriitaan. Nämä Kampradin kannalta erityisen kiusalliset aiheet kuitenkin ohitetaan lopulta hyvinkin ripeästi, joskin draaman kaari ammentaa niistä tärkeitä aineksia.

Läpeensä laulettu esitys on viihdyttävä ja tarjoaa virkistävän vaihtoehdon kantaa ottavasta teatterista kiinnostuneille. Ja pelokkaille kerrottakoon, että esitys on tekstitetty suomeksi, mikäli ruotsi on päässyt hieman ruostumaan (kuten itselläni).

Jos esityksen kantaa ottavan sisällön ja kepeän musikaalin väkinen ristiriita on kiinnostava, niin samaa voi sanoa esityspaikan ja esityksen suhteesta. Kapitalismia kritisoidaan mahdollisesti Suomen prameimmassa teatterisalissa (ks. kuva) ja varsinkin ensi-illassa silmämääräisesti arvioiden vauras yleisö oli verhoutunut moitteettomasti istuviin pukuihin ja useat rouvat olivat pyöräyttäneet turkispuuhkan kaulansa ympärille. On tietenkin erinomaisen hienoa, että tälle yleisölle ja tähän miljööseen saadaan ujutettua myös niittä kriittisiä puheenvuoroja.

Ja näyttivät monet ensi-iltaa katsomaan saapuneet myös lukevan sitä paatoksellista tekstiäni käsiohjelmasta. Julkaisen kyseisen tekstin suomeksi tässä alla. Ruotsinkieliseen versioon tekstistä voi käydä tutustumassa teatterissa. Pitkähän se on kuin nälkävuosi, mutta minkäs teet, kun on paljon asiaa ja pyysivät pitkää tekstiä.

IKEA, VERO-OPTIMOINTIA JA HALPATUOTANTOA

Kapitalismi on sosialismia suuryrityksille, eikä kansankodissakaan kaikki ole mennyt putkeen.

Markkinatalous on mahtava keksintö. Se on talousjärjestelmä, jossa hyödykkeiden hinnat määräytyvät markkinoilla kysynnän ja tarjonnan mukaan ja samalla myös tuotantomäärät löytävät oikean tason. Harmillisesti me olemme toteuttaneet sitä verrattoman huonosti.

Monet markkinatalouteen liittyvät ongelmat näyttäytyvät tarkasteltaessa Ikean kaltaista suuryritystä. Ikea on kuin sampo, joka takoo hyvää monelle, mutta ikävä kyllä sepän alasimen ja vasaran väliin jää monia epäonnisia eikä sitä mammonaakaan ole tarjolla kaikille.

Ikea on tarjonnut lukemattomille kuluttajille mahdollisuuden päästä käsiksi nykyaikaiseen – ja haluttuun – skandinaaviseen muotoiluun ja moniin arkisiin innovaatioihin. Ymmärrän hyvin näiden kuluttajien tekemiä kulutuspäätöksiä.

Ikean menestyksen takana on epäilemättä trendien onnistunut haisteleminen sekä äärimmäisen tehokas logistiikkaketju. Kun kuluttaja saa siinä ostostelun ohessa vielä halvat lihapullat (nykyään myös kasvisvaihtoehto tarjolla), on monen ihmisen käsitys hauskasta päivästä vierailu Ikean jättimäisessä myymälähallissa.

Ikean menestystarinaa voisi jopa verrata ruotsalaisen kansankodin menestystarinaan. Monien mielissä Ikea ja Ruotsin hyvinvointiyhteiskunta rinnastuvatkin.

Opiskellessani Budapestissa ruotsalaiset vaihto-oppilaat kävivät tasaisin väliajoin korjailemassa koti-ikäväänsä paikallisen Ikean lihapullilla. Sittemmin olen seurannut, kuinka pohjoismainen unelma on toteutunut yksilötasolla ja unkarilaiset ystäväni ovat sisustaneet kotinsa lattiasta kattoon ikealla – heillä ei olisi ollut varaa samaan muotoiluun muiden myymänä. Ikea on tuonut onnea monelle.

Kuten kaikissa tarinoissa, tässäkin on harmillisesti se nurja puoli. Siinä, missä Tapio Tammisen (ei sukua) viime vuonna ilmestynyt ja Tieto-Finlandialla palkittu teos Kansakunnan pimeämpi puoli avasi Ruotsin äärioikeistolaisuuden ja uusnationalismin taustoja, löytyy myös Ikean toiminnasta kivan ja hyvän ohella merkittäviä ongelmia.

Keväällä 2016 Europarlamentin Vihreät/EFA-ryhmä julkaisi Ikea: Flat pack tax avoidance -raportin, jossa avattiin Ikean verosuunnittelua. Raportin mukaan Ikea maksoi itselleen mittavia rojaltimaksuja siirtääkseen tuloja kireän verotuksen maista kevyemmän verotuksen piiriin. Siirtämällä pääomia maasta toiseen Ikea on välttänyt verojenmaksua tavalla, joka ei välttämättä vastaa rehellisten kansalaisten käsitystä rehdistä liiketoiminnasta.

Yhtiö on raportin mukaan myös siirtänyt holdingyhtiöiden kautta tuloja veroparatiiseihin ja vuosina 2009-2014 verottajilta on jäänyt arvion mukaan saamatta jopa miljardi euroa. Epäilemättä valtaosa meistä arvostaa – perustellusti – suuresti pohjoismaista hyvinvointivaltiota ja verotulot muodostavat sen rahoituspohjan.

Vero-optimointi on tietysti ymmärrettävää maailmassa, jossa yrityksen tärkein tehtävä on tuottaa voittoa. Suomessa keskustelua luvattoman rajalla olevasta niin sanotusta aggressiivisesta verosuunnittelusta ja suoranaisesta veronkierrosta ovat pitäneet yllä muun muassa monet kansalaisjärjestöt.

Esimerkiksi Veroparatiisimatkat-kampanjan kautta useat järjestöt ovat viestineet verojen välttelyn hinnasta maallemme. Tähän aiheeseen liittyy myös politiikan tämän hetken suosikkitermi, kestävyysvaje. Keskustelu kestävyysvajeesta olisi perin erilaista, mikäli Suomen valtio ei menettäisi vuosittain sitä 6-8 miljardia euroa, joka joidenkin arvioiden mukaan menetetään vuosittain aggressiivisen verosuunnittelun myötä.

Arviota ovat tietenkin arvioita, koska pääomia jemmaavat tahot niitä parhaansa mukaan, no, jemmaavat. Voivat ne verottajalta saamatta jäävät summat olla suurempiakin.

Finnwatchin mukaan vuosina 2011-2014 Suomen verokarhu menetti 49 miljoonaa euroa verotuloja pelkästään kaivosyhtiöiden verokikkailun myötä. Tätä löytöä vasten presidentin taannoinen puhe uudesta Nokiasta kalskahtaa ontolta, mikäli sitä ei ole jo tyystin haudattu Talvivaaran kuoppaan.

Vaikka yritysten toimintaa ja voiton tavoittelua voikin ymmärtää, tulee siitä käydä keskustelua ja asettaa se suurempaan kehykseen. Näinhän se menee demokraattisessa yhteiskunnassa, jossa yhdessä pohditaan oikeita linjauksia ja suuntia.

Pohtiessamme yritystoimintaan liittyviä rakenteellisia ongelmia on kyse koko järjestelmän legitimiteetistä. Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen ja tutkija Matti Ylönen voittivat viime vuonna Yalen yliopiston Amartya Sen -artikkelikilpailun. He haastoivat tekstissään maailman kauppaan liittyviä perusoletuksia ja nostivat esiin suuryritysten sisäisen kaupan ja markkinatalouden välisen jännitteen.

Tämä suuryritysten käymä sisäinen kauppa liittyy myös Ikean toimintaan mitä suurimmissa määrin.

Teivainen ja Ylönen kirjoittivat, että eri arvioiden mukaan jopa 30–60 prosenttia kansainvälisestä kaupasta käydään monikansallisten konsernien sisällä. Tämän konsernin sisäisen kaupan myötä konserniin kuuluvat yritykset voivat siirtää pääomia maihin, joissa niitä ei veroteta tai niitä verotetaan kevyemmin. Tässä kohdassa varmaan joku saattaisi pysähtyä miettimään termiä ”vapaamatkustaja”.

Markkinatalouden pelisääntöihin – jopa sen kovaan ytimeen – kuuluu teoriassa hintojen määräytyminen markkinoilla. Mitä meidän pitäisi ajatella tästä, kun tiedämme että suuri osa kansainvälisestä kaupasta onkin itseasiassa pääomien ja tarvikkeiden liikuttelua konsernien sisällä, eikä aitoa kaupankäyntiä markkinoilla? Voimme jopa ihan perustellusti ihmetellä, että missä se markkinatalous lymyää.

Konsernin sisäisessä kaupassa käytettyjä hintoja kutsutaan siirtohinnoiksi, jotka suunnitellaan esimerkiksi yhtiöiden pääkonttoreissa. Tämä konsernien sisäinen kauppa on tosiasiallisesti erkaantunut reaalimaailmasta. Siirtohinnoittelun avulla pystytään nimenomaan siirtämään esimerkiksi Suomessa ansaittuja myyntituloja kevyemmin verotettavaan maahan perustettuun tytäryhtiöön. EU:n tasolla kovaäänisintä keskustelua aiheesta on viime aikoina käyty juuri Ikean ympärillä.

Teivainen ja Ylönen tiivistävät ongelman erinomaisesti Talous ja Yhteiskunta -lehteen kirjoittamassaan Siirtohinnoittelu kyseenalaistaa maailmankaupan perusoletuksia -artikkelissa: ”Siirtohinnoittelun ja konsernien sisäisen kaupan yleisyys nostaa esiin periaatteellisia kysymyksiä siitä, onko yritystenkään toimintaa maailmantaloudessa järkevää olettaa markkinaperusteiseksi. Missä määrin reaalikapitalismissa onkin kyse suunnitelmataloudesta?”

Hieman provosoiden voisi kaivaa esiin ajatuksen siitä, että kapitalismi on sosialismia syyryhtiöille. Siinä voitot yksityistetään ja tappiot sosialisoidaan (kuten esimerkiksi pankkikriisit ovat osoittaneet).

Samalla kun Ikeaa voi onnitella toimivasta logistiikasta – ja ehkä kirota niiden kalusteiden kasaamisen vaikeutta – on myös syytä huomata, että palasina olevat kalusteet kulkevat maailman merillä näppärämmin ja kuljetuksesta aiheutuneet päästöt epäilemättä vähenevät. Teollisuuden kuljetusten synnyttämät päästöt eivät ole millään muotoa vähäpätöisiä ja niiden vähentäminen on kerrassaan ekoteko. Samalla on kuitenkin hyvä myös huomata, että kertakäyttökulttuuriin osallistuminen ei ole mikään ekoteko. Halpa tavara vaatii raaka-aineita siinä missä kalliskin ja herkästi hajoavat ja halvoiksi koetut kalusteet uusitaan useammin.

Vuonna 2016 vietimme maailman ylikulutuspäivää 8.8. Tuohon päivään mennessä me ihmiset olimme siis käyttäneet maapallon uusiutuvia resursseja koko vuoden edestä ja loput otetaan sitten lainana tulevilta sukupolvilta. Ikean ja muiden yritysten kannattaa tietysti puskea meille uusia tuotteita tuonkin päivän jälkeen. Kukaan ei oleta ihmisten lopettavan kuluttamista ja shoppailua tuohon hetkeen, mutta ei meno tämmöisenäänkään voi jatkua maailman tappiin. Tai siis: se maailman tappi tulee tarpeettoman pian vastaan, mikäli näin jatkamme.

Ikean kaltaisilla suurilla toimijoilla olisi mahdollisuus toimia vastuullisemmin ja omalla esimerkillään ja lobbausvoimallaan vaikuttaa siihen, että suunta muuttuu. Toistaiseksi teot ovat kuitenkin jääneet puolitiehen eikä suunta ole lupaava.  Vuoden 2015 maailman ylikulutuspäivä oli 13.8. eli 2016 vuonna otettiin lainaan edellisvuotta enemmän.

Miksi näistä lainoista ei murehdita yhtä paljon kuin valtion nollakorkoisista lainoista?

Meillä länsimaisilla kuluttajilla on suuri vastuu ja sen lisäksi, että äänestämme lompakoillamme voisimme välillä pitää myös hieman melua. Toimiakseen markkinatalous ja demokratia tarvitsevat valveutuneita kansalaisia.

Rationaalisen kuluttajan ostospäätökseen vaikuttaa (mainonnan ohella) hinta. Tietenkin. Harmillisesti tuotetta ostaessa oikea hinta ei välttämättä näy kassalla. Ostaessasi vaikkapa ruokaa lähikaupasta et maksa ruuasta sen oikeaa hintaa, vaan hinnan, johon vaikuttavat monet näkymättömissä pysyvät tekijät. Maataloustuet, muut tukiaiset sekä kaupan esteet pitävät huolen siitä, että markkinat eivät ruoan hintaa määrää.

Kassalla maksamatta jäävän rahallisen hinnan lisäksi kuluttajalta jää helposti huomaamatta myös tuotteen ekologinen ja eettinen hinta – se missä ja miten tuote on valmistettu. Esimerkiksi meitä suomalaisia luulisi kiinnostavan se, että Ikean tytäryhtiö Swedwood on hakannut Venäjän puolella rajaa Karjalan kunnaita ja kellistänyt jopa 600 vuotta vanhoja metsiä.

Lämmittääkö kuluttajan mieltä tietää, että meidän suomalaisten rakkaudella vaaliman Kalevalan maisemat on parturoitu jakkaroiksi ja sohvapöydiksi?

Yritykset myös mielellään ulkoistavat vastuuta kuluttajille. Asiakas on aina oikeassa, eikö? Tämä ei ole oikeastaan hirveän rehellistä. Yritykset ovat valinneet viestintätavakseen mainonnan ja mainonta on aina yksisuuntaista. Mainostaja valitsee itse aina sen, mitä kuluttajille kertoo ja mitä jättää kertomatta, eikä markkinointiviestinnässä ei ole tavattu kertoa omaan toimintaan liittyviä ikäviä yksityiskohtia. Läpinäkyvyyden puuttuessa meillä kuluttajilla ei ole käytännössä käytettävissä tarvittavia tietoja jokapäiväisiä kulutuspäätöksiä tehdessämme.

Yhteiskuntamme valtarakenteet kietoutuvat yhä tiiviimmin yritystoiminnan ja erityisesti suuryritysten ympärille. Tavallisesti miellämme politiikan poliitikkojen tekemisien kautta, mutta tekisi hyvää muistaa, että poliitikkoja ja virkamiehiä lobbaavat yritykset voivat omata merkittävästi suurempaa yhteiskunnallista valtaa kuin yksittäiset poliitikot. Samoin kun vaadimme poliitikkoja pitämään vaalilupauksensa (hah-hah!) on perusteltua vaatia ja edellyttää yrityksiltä nuhteetonta toimintaa.

Lohdullista tässä kaikessa on se että monet yritykset ovat aidosti parantaneet toimintaansa kuluttajien sitä vaadittua. Monet aikanaan radikaalit ympäristön suojeluun ja työntekijöiden oikeuksiin liittyvät korjausliikkeet näyttäytyvät tänä päivänä luonnollisena osana järkevää ja vastuullista liiketoimintaa. Ajatus paluusta vanhaan tuntuisi absurdilta. Tämä sama toimii myös eteen päin katsoessa, vaatikaamme siis radikaaleja parannuksia jatkossakin.

Yritysten toiminnan tiukankin kritisoimisen voi nähdä siis paremman markkinatalouden vaatimisena, eikä tuhahtaa sille löyhähdyksenä Neuvostoliitosta.

Koska markkinoilla sanavalta usein määräytyy koon mukaan, on kuluttajien perusteltua kohdistaa tiukin kritiikkinsä suuryrityksille, joilla on aidosti valtaa muuttaa markkinoiden suuntaa ja osaltaan näyttää mallia muille toimijoille. Ja palkitsemalla eettiset yritykset roposillamme, kannustamme niitä oikealla tiellä.

Monet yritykset ovatkin huomanneet, että vastuullinen toiminta voi olla kannattavaa – ja mikäli vastuullinen toiminta on kannattavaa, yritykset kyllä toimivat vastuullisesti. Siksi me saamme vaatia myös mahdottomilta tuntuvia, koska pian mahdoton voikin olla kannattavaa.

Ja niin. Me kaikki olemme kuluttajakansalaisia ja mahdollisuutemme vaikuttaa järjestelmän toimintaan ja reiluuteen ovat rajalliset. Minunkin kotoa löytyy Ikea-tuotteita, eivätkä Ikean toimet välttämättä ole sen enempää nuhdeltavia kuin monien sen kilpailijoiden toimet. Ikea nyt vaan on raivannut tiensä kukkulan kuninkaaksi ja kukkulan kuninkaan rooliin kuuluu myös toimia ukkosenjohdattimena.

Siltikin voimme vaatia myös Ikealta parempaa ja paremmilla ehdoilla. Emmekö me ansaitsisi reilua markkinataloutta?