Suomalaisilla on enemmän sairauskuluvakuutuksia kuin koskaan, ja uusia mainostetaan meille jatkuvasti. Vuonna 2014 rikottiin miljoonan yksityisesti vakuutetun suomalaisen raja, ja vuoden 2022 lopussa vakuutettuja oli jo yli 1,3 miljoonaa. Vakuutusten avulla ostetaan usein yksityisten lääkäriasemien palveluja, jos toki myös katetaan lääkekulujen kaltaisia menoja. 

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen johtava tutkija Liina-Kaisa Tynkkynen kertoo tilanteen taustoista: ”Kun sairausvakuutusjärjestelmää perustettiin 1960-luvulla, kattoi Kela-korvaus noin 60 prosenttia yksityisistä lääkärikuluista. Sillä paikattiin tuolloista julkisen sektorin kyvyttömyyttä tarjota tarvittavia palveluja. Vuosien mittaan korvaustaso on inflatoitunut ja ollut matala jo pitkään.”

Tynkkysen mukaan Suomessa onkin ollut verrattain laaja yksityinen terveyssektori ja Kela-korvausten jäätyä jälkeen hintojen noususta ovat yksityiset vakuutukset paikanneet aukkoa. ”Eli koko väestö ei käytä samaa perusterveydenhoidon julkista järjestelmää eikä sitä myöskään ole mitoitettu koko väestön tarpeisiin.”

Rationaalinen yksilö

”Sairauskuluvakuutuksen hankkimiseen liittyy todennäköisesti useita eri ajatuksia. Siihen voi liittyä epäluottamusta hoitoon pääsystä. Se huoli on ihan oikea, sillä hoitoon pääsyssä on ongelmia.”

Tynkkysen mukaan ongelmien korjaamiseen ei ole ollut riittävästi poliittista tahtoa. Osaltaan tähän on vaikuttanut se, että hyväosaisilla, ahkerasti äänestävillä ja muutenkin äänensä kuuluviin saavilla on ollut mahdollisuus hankkia yksityisiä terveyspalveluja joko vakuutusten tai työterveyshuollon kautta. Tämä on toisaalta vähentänyt painetta julkisten palvelujen puolella, toisaalta poliitikolle ei kantaudu niin painavia vaatimuksia julkisen terveydenhoidon korjaamisesta. 

”Vakuutuksen ottaminen voi myös olla epäluottamuslause järjestelmää kohtaan. Sen sijaan, että vaadittaisiin julkisen puolen saattamista kuntoon, hyväksytään tilanne hiljaisesti ja järjestellään oman perheen asiat muulla tavalla kuin verorahoitteisen järjestelmän kautta.”

Tynkkynen huomauttaa, että yksityinen sektori kattaa kuitenkin vain hyvin pienen osan yhteiskunnan terveyspalveluista. ”Pääosinhan yksityinen sektori tarjoaa vastaanotolla tapahtuvaa hoitoa, ja yksityiset vakuutukset kattavat terveydenhuollon kokonaiskustannuksista alle viisi prosenttia. Isommat, vakavammat ja kalliimmat hoidot tehdään käytännössä aina julkisella puolella.”

Yksinkertaistaen voisi sanoa, että yksityiset lääkäriasemat kilpailevat terveyskeskusten kanssa. Erikoissairaanhoidon ohella myös päivystyksen kaltaiset palvelut jäävät julkisen puolen harteille. Lopulta kukaan meistä ei voikaan laskea terveyttään pelkän yksityisen hoidon varaan: julkisesti rahoitetun sairaanhoidon kellon ympäri jatkuva toiminta mahdollistaa sen, että yksityinen sektori voi yleensäkään toimia siinä laajuudessa, jossa se toimii. Ja jos maksaa yksityislääkärien palvelut vakuutusyhtiön kautta, niin siihenkin liittyy riskinsä: vakuutusyhtiöillä on tapana muuttaa vakuutusehtoja niin halutessaan ja jopa irtisanoa vakuutuksia, jos se katsoo ne itselleen kannattamattomiksi.

Epärationaaliset markkinat

Yksityistä palvelutuotantoa puolustetaan usein markkinoiden näkymättömän käden ihmeellä. Terveydenhuollossa markkinoiden toimintaa sotkee esimerkiksi se, että kun vakuutusyhtiö kuittaa yksityislääkärin laskun, ei potilaalla itsellä ole kannustinta kilpailuttaa lääkäreitä hinnan perusteella, eikä hintakilpailua synny.

”Voi tietenkin kysyä, onko täydellisiä markkinoita koskaan. Mutta erityisesti terveydenhuollon piirissä markkinat toimivat epätäydellisesti jo siksi, että asiakkaat eivät aina tiedä, mitä he tarvitsevat ja tähän liittyy ylihoidon riski”, pohtii Tynkkynen.

Eri toimijoiden kannustimet saattavatkin olla villin erilaiset. Julkisella puolella lääkäri voi resurssien säästämiseksi olla määräämättä kaikkia mahdollisia tutkimuksia heti ja edetä harkiten. Yksityisellä lääkäriasemalla puolestaan kannuste voi olla päinvastainen ja maksavalle asiakkaalle myydää kaikki mahdolliset palvelut. Tätä ei voi nähdä resurssien järkevänä jaka­misena.

Myös potilaiden tarpeet eroavat suuresti ja tämäkin sekoittaa asetelmaa. Yksilön sosioekonominen asema heijastuu terveyteen ja hyvinvointiin, ja terveysasemalla onkin usein ratkottavana monimutkaisempia ongelmia kuin yksityisillä lääkäriasemilla. 

”Usein sosiaali- ja terveysasemalla ei tarvita vain lääkäripalvelua, vaan myös päihdekuntoutusta, psykiatrista hoitajaa tai muita mielenterveyspalveluja. Tarvitaan sosiaalitukea, työllisyyspalveluja ja pahimmassa tapauk­sessa lastensuojelun palveluja. Jos yksityiselle lääkäriasemalle vie vaikka lapsen jolla on korvatulehdus, lääkäri katsoo korvan, määrää antibiootit ja se on siinä. Julkisella puolella pitää ottaa kokonaisvaltaisesti vastuu ihmisen elämän tukemisesta”, toteaa Tynkkynen.

Renki vai isäntä?

Sekavuuden tuomista vaikeuksista huolimatta THL:n Liina-Kaisa Tynkkynen ei olisi luopumassa yksityisistä toimijoista terveysalalla. Hän toivoo kuitenkin muutoksia. ”Julkisesti rahoitettua perusterveydenhuoltoa pitäisi ehdottomasti parantaa. Myös niiden, jotka ovat halunneet hankkia yksityisiä vakuutuksia, pitäisi pystyä luottamaan siihen, että palvelun saa myös julkisen puolen kautta. Mehän kaikki maksamme veroja, ja verotus voitaisiin nähdä myös itsessään vakuutuksena.”

Verotuksesta valittelu on suosittua, mutta eivät vakuutukset tai työterveyshuoltokaan ole ilmaisia. Lopulta lasku tulee aina jonkun maksettavaksi. ”­Tarvitsemme kuitenkin myös yksityisen sektorin kapasiteettia. ­Näkisin mielelläni yksityisen sektorin osana terveysjärjestelmäämme niin, että se on julkisen sektorin ohjauksessa, ja julkinen sektori sanelisi ehtoja sille, mitä tuotetaan”, toivoo Tynkkynen.

Huomioita vakuutusyhtiö Ifin Keltanokat kampanjasta ja siitä, kuinka lähes kaikki Suomen ekaluokkalaiset muuttuvat vakuutusyhtiön mainosalustoiksi artikkelissa Ekaluokkalaiset mainosmannekiineina.