Juho Pylvänäinen vaatii keskustelua feminismistä. Hieman vähemmän tärkeäksi hän kokee metakeskustelun feministisestä keskustelusta 

Veikka Lahtisen essee Helsingin Sanomissa on käynnistellyt uutta kierrosta keskustelussa feminismistä, tai oikeammin feministisellä kentällä käytävästä keskustelusta. Kyseinen keskustelu on paikoin todella ärhäkkää, mikä voi ymmärrettävästi olla väsyttävää ja ahdistavaakin. Itselleni feministiset piirit ovat kuitenkin olleet voimaannuttavia ja sellaisia sosiaalisia ympyröitä, joissa olen saanut olla aidosti oma itseni. Siksi nyt aiheesta käytävä keskustelu tuntuu osin vieraalta vaikka osa ongelmista onkin aitoja.

Ilman laajaa yhteiskunnallista feminististä keskustelua moni asia olisi tällä hetkellä huonommin. Julkinen keskustelu ja aktivismi ovat olleet avainroolissa siinä, että Suomeen on saatu tasa-arvoinen avioliittolaki ja, että suostumusperusteista raiskauslainsäädäntöä vaativa kansalaisaloite sai tarvittavat määrän allekirjoituksia kasaan.

Aktivismille on ollut tarvetta ja sille on tarvetta edelleen. Feministisen aktivismin lisäksi aiheesta tehdään edelleen myös laajaa tutkimusta, mikä osaltaan vaikuttaa yhteiskunnalliseen ja poliittiseen keskusteluun tuomalla siihen relevanttia tieteellisin metodein hankittua tietoa ihmisten omien kokemuksien lisäksi. Feminismin vaikutus näkyy myös, kun vertaillaan Juha Sipilän ja Antti Rinteen hallituksen ohjelmia.

Nyt julkisuudessa käytävässä feminististä keskustelua käsittelevässä keskustelussa on keskitytty lähinnä yhteen osa-alueeseen – tarkemmin sanottuna sosiaalisen median alustoihin ja ryhmiin. Tämä rajaus on tarpeettoman suppea. Feminismin kenttä on aina ollut monenkirjava ja jokaiselle toimijalle on ollut ja tulee olemaan oma paikkansa.

Monille aktivisteille Twitter ja Facebook ovat pelkän yhteiskunnallisen vaikuttamisen lisäksi myös kanavia purkaa omista kokemuksista kumpuavaa turhautumista. Joskus sen turhautumisen purkautuminen näyttäytyy ulkopuolisille vihamielisenä ja myrkyllisenä, mitä se pahimmillaan onkin. Kuitenkin ihmisillä on oltava paikkoja, joissa asioita voi vuodattaa ja jakaa, ja sosiaalinen media voi tarjota tämän.

Siksi en voi nähdä esimerkiksi feministisiä Facebook-ryhmiä minään ilkeyden tyyssijoina. Lisäksi nuo paikat ja niissä käytävät keskustelut ovat vain pieni osa koko feministisen keskustelun kenttää, eikä niistä voi vetää minkäänlaisia johtopäätöksiä suomalaisen keskustelun tasosta tai sävystä kokonaisuutena.

Kuluvan vuosikymmenen aikana on tuotettu valtava määrä materiaalia, joka on vienyt suomalaista yhteiskuntaa eteenpäin.

Ruskeat Tytöt on tuonut mukaan kauan kaivattua rodullistettujen näkökulmaa, transaktivismi on nostanut transihmisten oikeudet yhteiskunnallisille keskustelufoorumeille, eikä feminismi ole enää aikoihin ollut pelkkää naisasiaa. Nykyään feministisessä keskustelussa otetaan huomioon myös miehuuden moninaisuus ja se, että miehetkin kärsivät yhteiskunnan sukupuolittuneista normeista.

Jos feministinen keskustelu typistetään ilkeiden ja myrkyllisten aktivistien leikkikentäksi, jää koko feministisen keskustelun historia ja nykyinen laajuus sekä moninaisuus huomiotta. Yhteiskunnan yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa, tai niiden puutetta, käsitteleviä kolumneja julkaistaan Suomessa enemmän kuin koskaan. Niihin olisi syytä perehtyä ennen kuin erehtyy tuomitsemaan keskustelun tason täysin paskaksi ja myrkylliseksi. Ja kannattaa pitää mielessä että poliittisen muutoksen vaatiminen edellyttää aina myös jonkinlaista kärkkäyttä, jotta viesti menisi paremmin perille.

Feminististä keskustelua käydään osin käyttäen termejä, jotka liittyvät tarkasti aiheeseen eivätkä ole yleiskieltä. Tämä ei ole mitenkään poikkeuksellista ja keskusteluissa monista muistakin aiheista käytettään aiheeseen liittyvää terminologiaa. Täysin uuden termistön opetteleminen on kenelle tahansa alkuun hankalaa.

Feministien liian vaikeista termeistä on kuitenkin kirjoitettu mediassa jo vuosia ja myös itse olen ollut keskustelemassa aiheen tiimoilta televisiossa. Sama näyttää jatkuvan edelleen. Feminismin sisältöjä käsittelevän analyyttisen journalismin sijaan koetaan tarpeelliseksi lähettää feministiseen tapahtumaan tunnettu antifeministi vähän käymään ja ihmettelemään. Samalla unohdetaan myös ne lukuisat antifeministien hyökkäykset erilaisia vähemmistöjä kohtaan.

Ymmärtääkseen vähemmistöaktivistien vitutusta, on myös tarkasteltava heihin kohdistuvaa pilkkaa, vähättelyä ja puhdasta vihaa. Jos journalistit seuraisivat koko feminististä keskustelua hieman laajemmin, termien ymmärtäminen tuskin olisi niin vaikeaa.

Perinteisessä mediassakin on julkaistu lukuisia puhtaan feministisiä kolumneja vaikka niissä kaikissa ei esiinny sanaa feminismi lainkaan. Nyt vallalla olevassa keskustelussa näyttävät unohtuvan kokonaan ne lukuisat analyyttiset puheenvuorot yhteiskunnallisesta muutoksesta. Ehkä koska niissä ei varsinaisesti puhuta feminismistä itsessään, vaan nimenomaan toteutetaan feminismiä analysoimalla yhteiskunnan erilaisia rakenteita ja instituutioita. On melkoisen köyhää journalismia kirjoittaa pelkästään ihmisten subjektiivisista kokemuksista, kun tarjolla on tieteellistä ja populaaria materiaalia yllin kyllin.

Feministinen keskustelu ei ole aikoihin ollut pelkkää akateemista piipertämistä tai pienen aktivistiskenen puuhastelua.

Populaaria feminististä tekstiä ja puhetta on pelkästään viimeisen vuoden aikana tuotettu todella paljon ja se on ihanaa. Lukekaa Minja Koskelan Ennen kaikkea feministi, kuunnelkaa Mia Haglundin ja Taija Roihan Omaa luokkaa -podcastia, lukekaa Saara Särmän ja Maryan Abdulkarimin kolumneja.

Loputon keskustelu feministisestä keskustelusta väsyttää ja valtavirrassa voitaisiin jo hiljalleen siirtyä eteenpäin. Seuraavaksi voisi keskittyä itse aiheeseen.