”Teoksen alaosaan maalattiin myöhemmin hakaristejä. Pian sen jälkeen hakaristien päälle maalattiin liikennemerkeistä tuttu poikki­viiva ja ympyrä. Graffitikulttuurin vinkkelistä katsottuna se oli merkityksetöntä ja surullista, mutta tutkijan perspektiivistä se on kuitenkin esimerkki äärioikeistolaisten ja graffitimaalarien välisestä, pitkään jatkuneesta konfliktista ja sellaisena hyvin kiinnostava.”

Jacob Kimvall on graffitikulttuurista väitöskirjansa Tukholman yliopistoon kirjoittanut taidehistorioitsija, joka tasapainoilee graffitikulttuurin sisäpiiriläisen ja kulttuuria etäältä tarkkailevan tutkijan roolien välillä. Hän kokee graffiteihin liittyvän kaksijakoisen kokemuksensa tiivistyvän erityisen hyvin tukholmalaiselle Bromstenin teollisuusalueelle vuonna 1989 maalattuun Fascinate-teokseen. Se oli maalaushetkellä tiettävästi suurin Euroopassa maalattu graffiti. 2000-luvulla Bromstenin teollisuusrakennukset ovat saaneet väistyä keskiluokkaisen lähiön tieltä, mutta vuonna 2015 Fascinate merkittiin suojelluksi teokseksi. 

”Teoksessa oli lopulta kolme eri tasoa, jotka kävivät keskustelua.”

Kimvallin tie graffititutkijaksi alkoi pian 25 vuotta sitten. 

”Aloitin graffitien maalaamisen 1980-luvulla, ja vuonna 1992 perustimme graffitiaiheisen UP-lehden. Tuo siirtymä oli monella tavalla suurempi kuin akateemiseksi tutki­jaksi ryhtyminen – lehden myötä minusta tuli ensisijaisesti ­dokumentoija maalaajan sijaan.”

Dokumentoiminen kuuluu keskeisenä osana graffitikulttuuriin, koska teokset itse ovat pääasiallisesti väliaikaisia. Monet maalaajista kuvaavat omat teoksensa ja voivatkin melko luottavaisin mielin väittää, että graffiti on syntymästään asti parhaiten dokumentoitu taiteenlaji. 

”Akateeminen tutkimus on oikeastaan systemaattista dokumentoimista, ja se sopii sellaisena hyvin graffitikulttuuriin. Siirryttyäni tutkimaan aihetta akateemisesti, sain ajatukseni myös paremmin irti graffitikulttuurin sisäänrakennetusta arvojärjestelmästä.”

Muuttuvan roolin ohella Kimvall on joutunut myös miettimään omia lojaliteettejaan.

”Graffitikulttuurissa keskinäinen lojaalius on äärimmäisen tärkeää. En tietenkään petä kenenkään luottamusta edelleenkään, mutta tutkijana minulla on lojaalisuus myös lukijaa kohtaan. ­Nykyään osaan suhtautua kiinnostuneesti myös sellaisiin tapahtumiin, jotka aikaisemmin näyttäytyivät pelkästään ­traagisina. 

Kuten se Fasscinate-teoksen vandalisoiminen.

”Akateeminen maailma on myös ollut oikeastaan ainoa paikka – hyvin pienen ydinharrastajajoukon ulkopuolella – jossa graffiteista on voinut puhua tarkasti ja analyyttisesti. Nollatoleranssi on värittänyt keskustelua Pohjoismaissa niin voimakkaasti, että niiden pienien piirien ulkopuolella aiheesta on ollut vaikea käydä merkityksellistä keskustelua.”

Länsimaisten yhteiskuntien suhtautuminen graffitiin on ollut ristiriitaista. Välillä sitä on rakastettu ja sitten demonisoitu. Ja seuraavaksi taas rakastettu. 

”Kylmän sodan aikaan Yhdys­valtojen keskustiedustelupalvelu CIA jopa määritteli Berliinin muurin graffitit merkiksi vapaudesta, jota lännessä nautitaan. Niihin kiteytyi ­’Hope and optimism of the West itself’’.”

Mainokset ja populaarikulttuuri pursuavat graffitiviittauksia. Samalla graffitin kerrotaan olevan merkki turvattomuudesta. Luvaton graffiti on toki merkki siitä, että yhteiskunnan kontrolli ei yllä kaikkialle, mutta onko se ainoas­taan huono asia, se on sitten toinen kysymys.

Pohjoismaissa harjoitettu nollatoleranssipolitiikka on Kimvallin mukaan kiinnostava versio republikaanipormestari Rudy Giulianin 1990-luvun alussa New Yorkissa aloittamasta nollatoleranssista, jossa vedettiin tiukka linja aivan kaikkea kielletyksi katsottua kohtaan. 

”New Yorkissa pidätettiin ihmisiä siksi, että he antoivat koirien kakata kadun reunalle, tai siksi, että nämä esimerkiksi joivat alkoholia julkisella paikalla. Pohjoismaissa nollatoleranssi on kohdistettu ainoas­taan kahteen ilmiöön: kerjäämiseen ja graffitiin. Tämä valikoiminenhan on täydellinen irtiotto newyorkilaisesta linjasta.”

Ruotsissa nollatoleranssipolitiikka otettiin käyttöön vuoden 1998 Euroopan kulttuuripääkaupunki -teemavuoden alla, ja Helsingissä nollatoleranssin alku liittyi vuoden 2000 Euroopan kulttuuripääkaupunki -hankkeeseen. Molemmissa tapauksissa graffiti­kulttuuri on siis ajettu nurkkaan kulttuurin nimissä. 

”Tutkijana minun on pitänyt puhua myös niille yhteiskunnan jäsenille, jotka eivät pidä graffitista. Riippumatta omasta asenteesta, olisi aina hyödyllistä hahmottaa kysymykset ja ilmiöt suhteessa yhteiskuntaan. Se, että graffitia ei ole nähty osana yhteiskuntaa, on nähdäkseni ollut yleinen ongelma – myös pitkälti graffitiin liittyvässä aikaisemmassa akateemisessa tutkimuksessa. Viime vuosina useat tutkijat ovat onneksi päässeet tästä yli.”

Tukholmalaisen Vandals In Motion -graffitiryhmän jäsen NUG aiheutti melkoisen skandaalin vuonna 2008. Hän teki Territorial Pissing -videoteoksen silmittömästä spraymaalivandalismista metroasemalla ja käytti teosta osana graduaan Konstfack-taidekorkeakoulussa. Jopa Ruotsin kulttuuriministeri otti kantaa tapahtuneeseen. Vuosien myötä NUG on noussut myös taidemarkkinoilla varteenotettavaksi tekijäksi. Mikäli sinulle tarjoutuu mahdollisuus nähdä NUG – Vandal In Motion -dokumentti, älä ohita sitä.

Tutkimuskohteen määrittely on keskeinen osa tutkimusta. Graffiti nähdään usein reviirin merkkaamisena tai taiteena. Vandalismina tai itsensä ilmaisuna. Tai tilanhallinnallisten konventioiden haastamisena.

”Suomalaistutkija Mika Helin totesi, että graffitikulttuurikin tulisi tänä päivänä hahmottaa joukoksi alakulttuureja. Ei riitä, että määrittelee ilmiön omien tai tekijöiden näkemysten mukaan.”

Kimvallin mielestä ehkä hauskin esimerkki siitä, kuinka eri tavoin ihmiset voivat nähdä saman asian, liittyy tapaukseen, jossa nuori maalaaja jäi kiinni junavarikolla. Kiinniotettu oli vedonnut siihen, että hän ainoastaan täytti kokeneemman maalarin tekemiä kirjaimia. Hän ei siis kokenut tehneensä graffitia.

Virkavaltaa tämä ei tietenkään hetkauttanut. Nuorta maalaajaa syytettiin vandalismista.

”Moraalisesti olisi hieman sama, jos vetoaisin, että enhän minä ryöstänyt pankkia, minä vain kannoin rahasäkkiä ja ajoin pakoautoa”, Kimvall hakee rinnastusta. 

”Kuitenkin perinteisestä taideperspektiivistä tarkasteltuna nuoren pojan toteamus ei olekaan hullu: jos nuori kisälli oli Rembrandtin studiolla maalaamassa osaa muotokuvasta, ei kunnia lopullisesta teoksesta mennyt kisällille. Kisälli ei voi ottaa itselleen kunniaa – tai syyl­lisyyttä.”

Lontoossa graffitimaalarit ovat onnistuneesti vedonneet siihen, että he eivät ole maalanneet seinäpintaan vaan jo valmiiksi maalattujen graffitien päälle, ja ovat näin välttyneet sanktioilta.

Kissa-ja-hiiri-leikiltä näyttävään ilmiöön liittyy myös yllättäviä riippuvuussuhteita ja kysymyksiä siitä, mihin veronmaksajien rahoja kanavoidaan ja kuka hyötyy mistäkin.

”Kehitykseen on vaikuttanut suuresti myös anti-graffititeollisuus, jolla on isot panokset tässä pelissä. Yritykset tarvitsevat graffiteja poistettavaksi. Kun Staffan Jacobsson teki väitöstutkimuksensa vuonna 1996, hän löysi Ruotsista 150 yritystä, joiden toimintaan liittyi graffitien poistaminen. Kun minä tein omaa tutkimustani, löysin 1 500 alan yritystä.”

Mikäli nollatoleranssipolitiikkaa jatketaan, yrityksillä on isot tienestit tiedossa. Hieman ristiriitaisesti graffitin vastaisen alan etujen mukaista on pitää graffitikulttuuri ­hengissä.

”Näen yhdenmukaisuutta postnollatoleranssin ja post­kolonialismin välillä. Ongelmallinen rakenne ei katoa mihinkään hetkessä, ja sen hävittämisen eteen on tehtävä työtä”, Kimvall linjaa.

Jacob Kimvall: The G-word – Virtuosity and Violation, Negotiating and Transforming Graffiti. Dokument Press 2014. 221 s.

Mika Helin: Luvallinen graffiti Helsingissä. Helsingin kaupungin tietokeskus 2014. 139 s. [Luettavissa täällä, pdf]