Aurinko paistaa, vilja kypsyy. Kaikki tanssivat. Todellisuudessa, jota ei koskaan ollutkaan. 

Tallinnan taidemuseo Kumu täytti tänä keväänä kymmenen vuotta. Sen kunniaksi museossa avattiin uusi rohkea näyttely ”Konflikteja ja mukautumista. Neuvostoajan virallinen taide (1940–1991).” Se on pysyvä näyttely, jossa leikataan läpi myös monia rautaesiripun toisella puolella asuneille tuntemattomampia neuvostoprotestin muotoja: pop-taidetta ja hippejä.

Kumuun kannattaa silti ihan kiiruhtaa tänä keväänä, sillä ”Romanttista ja edistyksellistä” -otsikolla oleva stalinismin ajan näyttely on esillä vain vappuun asti.

Taulujen stalinistinen Neuvosto-onnela saa katsojan mykistymään arjen kauneudesta. Ihmiset ovat iloisia ja hyvinvoivan näköisiä, lapset leikkivät, aurinko paistaa ja vilja kypsyy.

Eläimiäkin niissä on, ihan kuin Vartiotornin huikeimmissa paratiisikuvissa.

Ihmiset myös näyttävät viihtyvän joukoissa: monissa kuvissa ollaan keräännytty yhteen jotain tapahtumaa varten tai kuulemaan uutisia. Yksityisen aika on siis ohi. Onko kuvissa ironiaa?  Täytyypä kysyä taiteilijoilta ja aikalaisilta (kyllä, tähän artikkeliin seuraa vielä jatkoa!). Kun yli puoli vuosisataa sitten maalattuja stalinistisromanttisia maisemia näkee ison joukon kerralla, mieleen nousee ajatus että teoksissa on pakko olla kätkettyä parodiaa: ”Koska en voi maalata metsäveljiä piilossa, maalaankin pulleita lampaita, teuraallehan nekin joutuvat – hähhäähää, kyllä ne tajuavat jotka ovat tajutakseen”, on voinut taiteilija ajatella.

Lelli Muugan (s. 1922) Kanalassa on satoja pulleita kanoja. Tehomaatalous vaatii työn sankareilta paljon, mutta antaa näille myös huippuluokan vehkeet maan hallitsemiseen. Niinpä Lepo Mikkon (1911–1978) Kypsässä sadossa (v. 1953) on upean peltomaiseman lisäksi edistyksen ja vaurauden symboli, leikkuupuimuri! Samoin Richard Sagnitz ikuisti kolhoosin koneita.

Kaikki stalinistisen romantiikan näyttelyn maisemat eivät ole maaseudulta. Kuvissa on myös aurinkoinen Tallinnan Kalasatama, jossa veneet uivat syvällä painavien saaliiden kuormittamina. Rannalla on työläisiä nostelemassa hohtavakylkisiä fisuja laatikkokaupalla.

Jostain syystä ainoa kuva, jossa aurinko ei paista, esittää sementtitehdasta. Ehkä tässä kuitenkin piilee viesti: teollisuuden saasteet tuhoavat maan.

Laulujuhlille 1950-luvun Eestissä osallistui satojatuhansia ihmisiä. Esimerkiksi Tallinnan juhlilla vuosina 1950 ja 1955 lauloi 30 000 eestiläistä. Ei siis ihme, että näyttelyssä vietetään myös laulujuhlia: Ainakin kolmessa stalinismin ajan teoksissa valmistaudutaan laulamaan ja pukeudutaan parhaimpiin. Tyttöjen puvut ovat loisteliaita koristeineen ja kirjailuineen. Kukkiakin otetaan mukaan, ja kuorma-auton lavalla matkataan nauraen.

Näissä tauluissa ei tosiaan voi havaita pienintäkään eroottista latausta, vaikka elämässä lienee ollut erotiikkaa. Onhan kuvissa vauvoja ja lapsia niin runsaasti, että ainakin taidefantasioissa syntyvyys on ollut korkealla. Lela Livalin Juhannusillassa (1950) kokko luo valoaan kauniin tytön kasvoille. Pojan ja tytön tanssiote on siveyden huippu: nuoret tanssivat käsivarren mitan päässä toisistaan, eli tämä pari ei ole menossa heinälatoon muhinoimaan. Tanssin pyörteissä viihtyvät aikuiset ja lapset.

Ovatko nämä teokset lainkaan taidetta vai silkkaa propagandaa? ”Molempia”, sanoo Viroon perehtynyt taidekriitikko Otso Kantokorpi. ”Jotkut tekivät sellaisia kuvia kuin vaadittiin, jotta saivat sitten salaa tehdä jotain muuta.”

Neuvostoajan pysyvä näyttely ”Konflikteja ja mukautumisia” on laaja katsaus erilaisia tyylejä ja tekniikoita, ja sinne täytyy mennä useamman kerran. Sitä ei voi nielaista kerralla.

Esillä on – jo Kumun aikaisemmistakin näyttelyistä tuttuun tapaan – julisteita, muotokuvia, maalauksia ja grafiikkaa.

Evald Okasin (1915–2011) Uusi kaupunki (1965) on niin huikaiseva teos, että se herättää halun lähteä samalta seisomalta katsomaan lisää okaseja Haapsaluun, jossa on Evald Okas -museo. Uusi kaupunki on viivojen ja neliöiden yhtä aikaa ahdistava ja harmoninen kokonaisuus muotoja, joita luonnossa ei ole ollut ennen kaupunkien seinien, ikkunoiden, kattojen ja katujen syvyys-, leveys- ja korkeussuunnassa sisäkkäisiä ja päällekkäisiä laatikoita. Jos Okasin Uusi kaupunki olisi musiikkia, se olisi silkkaa Philip Glassia.

Ludmilla Siim (s. 1938) maalasi vuonna 1976 Keltaisen valon: äiti, lapsi, valot, värit ja muodot imaiset katsojan taikapiiriinsä.

Erityiskiitos Kumulle sisällyksekkäistä ja kiinnostavista tekstilaatikoista. Ilman selostuksia en olisikaan tajunnut, että 1960-luvun lopun hippiliike ulottui Neuvostoliittoonkin. Hipit viihtyivät tavoilleen tyypillisesti biitseillä eli tietysti kilometrien hiekka-aavikoilla Pärnussa, Haapsalussa ja Latvian Jurmalassa, kuten myös kaikkien neuvostorantaparatiisien ykköskohteessa Krimillä. Tämän tiedon tarvitset kun perehdyt neukkuajan pop-taiteeseen!

Lopuksi muutama historiallinen itsestäänselvyys. Neuvostoaika kuritti Viroa pahasti, varsinkin Stalinin kuolemaan saakka vuoteen 1953.

Viro joutui maailman johtajien likaisessa valtapelissä ensin natsi-Saksan armoille v. 1941–1944, ja heti perään maan yli pyyhkäisi vuosia jatkuva puna-armeijan ja neuvostojohdon harjoittama terrori. Vasta vuonna 1956 alkoivat joukkoarmahdukset, jolloin useita henkiinjääneitä alkoi palata.

Lennart Meri 1929–2006 oli ensimmäinen luonnolliseen kuolemaan Virossa menehtynyt maansa johtaja. (Hänkin tosin oli joutunut viettämään vuosia perheineen Siperiassa vankeudessa.) Viron poliittinen eliitti tapettiin Pikk-kadun kidutuskeskuksessa tai Siperiassa. Kymmenet tuhannet perheet – syytetyt miehet ja naiset vanhempineen ja lapsineen – kyyditettiin Siperiaan, ja pakkosiirretyistä vähintään joka seitsemäs menehtyi vankeudessa.

Viron maatalous kollektivoitiin vuonna 1949. Suurimmat ja julmimmat kyyditykset tehtiinkin helpottamaan tätä raskasta ja totaalisen epäoikeudenmukaista prosessia. Maanviljelijät joiden väitettiin kuuluvan omistavaan luokkaan eli kulakit hävitettiin kotikonnuiltaan, joten kolhooseissa ja sovhooseissa hääri paljon uusia tulokkaita. Väkeä Viroon siirrettiin myös muualta Neuvostoliitosta.

Taattuun neuvostokommunistityyliin asiat tehtiin vuosikausia pieleen suunnitelmatalouden suuntaviivoja pakonomaisesti noudattaen, ja vasta vuosikymmenen päästä johtajat ilmoittivat että olikin tehty suuria virheitä.

Historiakatsaukset kannattaa kerrata ennen Kumun näyttelyn katsomista. Sen verran ällistyttävää settiä siellä on.

Näyttely: Romanttista ja edistyksellistä – Suuntana stalinistinen impressionismi Baltian maiden maisemamaalauksessa 1940–1950-luvulla.

Näyttely esittelee neuvostoajan keskeisen taidekäsitteen, temaattisen maalauksen, vaiheita Baltian maissa ja etsii vastausta taiteenlajin suosioon. Näyttely on esillä 1.5.2016 saakka. 

Pysyvä näyttely: Konflikteja ja mukautumista. Neuvostoajan virolainen taide (1940–1991).

Uusi perusnäyttely keskittyy taiteen ja sen ympäristön mutkikkaisiin suhteisiin. Siinä nostetaan esiin yhden aikakauden eri puolet ja taiteen muuttuvat roolit, joihin kuuluu niin ympäröivän elämän kuvaaminen ja vastarinta kuin myös vaihtoehtoisten todellisuuksien luominen.

Kumu Kunstimuuseum. Os. Valge 1. Baltian suurin, suomalaisen Pekka Vapaavuoren suunnittelema taidemuseo sijaitsee Kadriorgin puistossa. Raitiovaunulla pääsee erinomaisesti (suunta: Kadriorg). Avoinna ti–su, p. +372 602 6000. http://kumu.ekm.ee/fi/