Broilerit ovat tuttuja ja vieraita. Monet tapaavat tämän kanalinnun lautasellaan monta kertaa viikossa, mutta muuten broilerit ovat näkymättömiä. Omanlaisia välähdyksiä broilereista ja suhteestamme heihin on kuitenkin nähty esimeriksi mainoksissa ja teatterilavalla.

Kiasma-teatterissa esitetty Samuli Niittymäen käsikirjoittama ja ohjaama Krispi Fraid on absurdi esitys kanasuhteestamme ja hieman mainoksistakin. Kolmeen osaan jakautuva esitys vaikuttaa äkkiseltään epäsuhtaiselta kokonaisuudelta, mutta paljastuukin nerokkaaksi yhdistelmäksi perinteistä monologivetoista huumoriteatteria ja nykytanssia.

Esityksen ensimmäisessä osassa ollaan New Yorkissa vuonna 1984. Tuottaja Risto (Joonas Heikkinen) maanittelee hotellihuoneeseensa sulkeutunutta ohjaaja Intoa (Samuli Niittymäki) ulos ja kuvauspaikalle. On Krispi Fraid -yhtiön mainoskuvausten viimeinen päivä ja homma pitäisi saada pakettiin. Kanan ruumiinosat eivät myy itse itseään, tarvitaan ohjaajaneron visiota. Epätoivoinen tuottaja hotellin käytävällä käy läpi inhimillisen tunneskaalan raivosta turhautumiseen, ilosta epätoivoon ja masennukseen. Heikkisen kehollinen ja sanallinen huumori on huikeaa ja hänen tuskansa on samalla käsinkosketeltava sekä riemastuttavaa katsottavaa. 

Farssimaista ensimmäistä osaa seuraa siirtymä hotellihuoneen sisälle, jossa Into havahtuu aamuun täysin vieraassa olotilassa. Niittymäki kuvaa sanattomasti tanssin avulla henkilöä, joka kokee yllättävän muodonmuutoksen kanaksi. Alussa Into-kana ei kykene edes nousemaan jaloilleen ja pyörii maassa avuttomana kuin lihastensa painon alle lyyhistynyt kananpoikanen konsanaan. Toisin kuin perhetilojen broilerit Into saa pitää henkensä ja ruumiinsa ja pääsee lopulta elämän syrjään kiinni uudessa kehossaan.

Esityksen kolmannessa osassa siirrytään ajassa vuosi eteenpäin. Risto on kutsunut kana Inton läheisiä koolle, sillä eläinlääkärin mukaan loppu alkaa olla lähellä. Riston juhlapuheesta käy ilmi, kuinka hänen oma suhteensa kanoihin on kokemuksen myötä muuttunut – niin kanan lihan kuin munienkin syöminen on loppunut.

Käsikirjoittajan mietteiden arvailu on tietenkin aina vaikeaa, mutta onneksi yleisöllä on vapaus tulkita teoksia haluamallaan tavalla. Franz Kafkan Muodonmuutoksessa Gregor Samsasta tulee torakka, väheksytty paarialuokan edustaja mutta myös oikeasti toisenlajinen eläin. Inton metamorfoosi käynnistyy hänen kuvatessaan mainosta, jonka tarkoituksena on maksimoida kanojen ruumiiden myyminen. On kysymys sitten konkreettisesta transformaatiosta tai eksistentiaalisen kriisin ruumiillistamisesta, havahtuminen siihen, että on itse mukana edistämässä monin tavoin moraalitonta toimintaa, on epäilemättä melko vaikea tilanne ja voimakkaatkin reaktiot ymmärrettäviä.

Krispi Fraidin kerronta ja tyyli tuo omalla tavallaan mieleen Frederic Beigbederin kirjoittaman 24,99-romaanin (Like 2004), tai ehkä erityisesti Jan Kounenin ohjaaman 99 Francs -filmatisoinnin (2007) siitä. Beigbederin tarina on kuvaus mainosmaailman tyhjyyden ja kyynisyyden riivaaman mainosmiehen psyyken hajoamisesta. Kenties Niittymäki tavoittaa jotain samaa, mutta omalla tavallaan ja tietenkin omaa polkuaan kulkien.

Kanat mainoksissa

Kanojen ja mainosten maailmoissa möyrivään Krispi Fraid -teokseen tuo oman ajankohtaisuutensa se, että olemme juuri nähneet kaksi poikkeuksellista ja keskenään hyvin erilaista kanoihin liittyvää mainoskampanjaa. Samalla kun eläinoikeusjärjestö Animalian Tuhotuotetut-kampanja on pyrkinyt tekemään näkyväksi broilerituotannon ongelmia, televisiokanava Nelonen on päättänyt esittää lihatalo Atrian tuottamia mainosvideoita dokumentteina. 

Animalian kampanjan normaalista liiketalouden logiikasta poikkeavat tavoitteet tuottivat hienoista päänvaivaa järjestelmälle ja mainostilaa vuokraava JCDecaux vaati mainoksiin muutoksia. ”Piti hieman arvuutella, mistä on kyse, sillä suoraan ei sanottu”, kuvailee Animalian viestintäpäällikkö Taija Rinne tilannetta.

JCDecaux’n mukaan mainonnassa ei saa ”mustamaalata mitään organisaatiota, ammattia, henkilöä, henkilöryhmää tai tuotetta epäoikeudenmukaisella tavalla”. Vaikka Animalian mainoksista löytynyttä mustamaalaamista ei eritelty, arvioitiin järjestössä, että mainoksen teksti ”broilerikiusausta perhetilalta” oli ongelma ja sen poistamisen jälkeen mainos kelpasikin levitykseen. ”Perhetila” on termi, jota Atria käyttää tuottajiensa tiloista. Keskimääräisellä ”perhetilalla” elää kerralla noin 70 000 broileria ja muutama ihminen.

Vaikka hunajamarinoidut broilerisuikaleet ja wingsit sekä nugetit ovat arkisista arkisin asia, emme ole yhteiskuntana tottuneet keskustelemaan niistä muuta kuin myynninedistämisen nimissä. Animalian tarve hienosäätää mainoksiaan muistuttaakin siitä, minkälaisten viestien välittämiseen mainosekosysteemi on lopulta rakennettu. Tämä todellisuuden kohtaamisen vaikeus ja samalla todellisuuden kauheus kenties selittää myös osaltaan mainosohjaajan kriisiä Krispi Fraidissa.

Sopivasti samoihin aikoihin Tuhotuotetut-kampanjan kanssa Nelonen esittää Atrian yhdessä Arman Alizadin kanssa tekemää Arman ja oodi suomalaiselle ruoalle -sarjaa. On kiistatonta, että sarja on mainos, vaikka Nelonen sitä ”dokumenttina” esittääkin. Sarjan rahoittajan huomioiden ei ole yllättävää, että siinä esitetään muun muassa tarkasti kuratoitua kuvaa broilerihalleista, joissa keltaiset tiput pomppivat ja kuopsuttelevat. Aineisto on kuvattu viiden viikon kasvatuskierron alkupuolella, kun broilerit ovat vielä söpöjä pikku palleroita ja tilaa riittää. Alizad ei sattunut osumaan paikalle kierron loppuvaiheessa, jolloin lähelle teuraspainoa turvotetut broilerit kyyhöttävät kylkikyljessä nälkään nääntyneiden lajikumppaneidensa kanssa.

Atrian ja Armanin mainossarjan loppunäytös on vielä edessä, sillä sen esittäminen televisiossa poiki välittömästi joukon valituksia eri tahoille. Koska on hieman epäselvää, minkä valvovan elimen alaisuuteen asian käsittely kuuluu, on siitä kirjelmöity ainakin kuluttaja-asiamiehelle, Julkisen sanan neuvostolle ja Mainonnan eettiselle neuvostolle. Nähtäväksi jää, kuka asiaan tarttuu jos toki on myös mahdollista, että valvojat pesevät toinen toistensa kädet. Toisaalta, useampi kuin yksi valvoja voi perustellusti tarttua tapaukseen.

Lopuksi

Siinä, missä Animalia pyrkii kohdistamaan yleisön katseen lintuihin itseensä, tasapainottelee Krispi Fraid kanaan katsomisen ja inhimillisen kokemuksen välillä. Atrian mainoksessa katse on tiukasti inhimillisessä kokemuksessa ja tavoitteissa, kuten lihatalon mainokselta voi odottaakin.

Nämä kolme keskenään hyvin erilaista tapaa tarkastella osittain samaa piirtävät yhdessä omanlaisensa kuvan maailman yleisimmästä linnusta. Samalla ne kertovat meistä itsestämme.

Samuli Niittymäki: Krispi Fraid. Näytökset Kiasma-teatterissa 8.3. asti.