George Orwellin Vuonna 1984 -teos on suosittu kauhukuva rajattomasti tietoa keräävästä ja väärinkäyttävästä yhteiskunnasta. Kirjan esimerkki on varoittavuudessaan hyvä, mutta siinä kuvatut tavat kerätä tietoja ovat melko karkeita. Nykyään meistä kaikista kerätään tietoja verrattoman paljon tehokkaammin kuin Orwell osasi ikinä kuvitellakaan. Nykyiset tietojen haalijat eivät kuitenkaan pääosin ole yhtä pahantahtoisia kuin Orwellin Isoveli. 

Toimijoiden pahantahtoisuuden puute ei kuitenkaan poista kerättyyn tietoon liittyviä riskejä.

Googlen omistava Alphabet ja Facebookin, Instagramin sekä WhatsAppin omistava Meta ovat hyviä esimerkkejä siitä, kuinka tietoa haaliva yhtiö voi kasvaa käsittämättömän vaikutusvaltaiseksi. Monien maailman arvokkaimpien yhtiöiden arvo perustuukin tiedon keräämiseen ja hyödyntämiseen.

”Facebook hahmottuu julkisessa keskustelussa pahiksena, mutta meillä on myös paljon datan keräämiseen ja analysoimiseen keskittyviä yhtiöitä, joista yleisö ei ole kuullutkaan”, aloittaa Helsingin yliopiston Kuluttajatutkimuskeskuksen apulaisprofessori Minna Ruckenstein. ”Google taas on kaikkialla ja haluaa hallita mediaa, liikkumista, terveyttä sekä energian jakelua.”

Tietenkin ajatus siitä, että yhtiö olisi ”pahis” on yksinkertaistamista, mutta uudenlaiset tavat kerätä tietoja meistä tuottavat myös uudenlaisia tapoja valvoa meitä. Vaikka demokraattisessa yhteiskunnassa turvamekanismit olisivat vahvoja, voivat uudet valvonnan tavat myös normalisoitua.

”Meistä jää koko ajan digitaalisia jälkiä. Vapaan olemisen tila standardoituu ja koneellistuu, ja siitä kerätään tietoja.”

Siinä, missä länsimaissa mielellään puhutaan vasta valvontayhteiskunnan uhasta, on Kiinaa käytetty esimerkkinä tuon uhkakuvan toteutumisesta kansalaisten pisteytyksineen. Ruckensteinin mukaan kiinalaista tiedon keruuta kannattaa kuitenkin katsoa suhteessa länsimaisiin verrokkeihin.

”Kiina näyttäytyy ymmärrettävästi uhkaavana, mutta yhdysvaltalaisten rahoituslaitosten luottoluokitusjärjestelmät voivat olla kansalaisen näkökulmasta yhtä ahdistavia. Lopulta kysymys on siitä, miten teknologioita ja kerättyjä tietoja käytetään.”

Datakolonialismi ja teknodeterminismi

Tiedon välineellistämisen ympärille rakentuvaa uutta kapitalismin mallia kutsutaan datafikaatioksi. Termillä tarkoitetaan sitä, että kaikki mahdollinen tieto elämästä muutetaan digitaaliseksi, ja kertyneestä aineistosta otetaan kaikki mahdollinen hyöty irti. Alati kasvava tiedon määrä ja tiedonkäsittelykapasiteetin tehostuminen tarkoittavat, että datan merkitys yhteiskunnan kehityksessä korostuu.

Lisääntyvä tieto mahdollistaa monien yhteiskunnan toimintojen tehostamisen, mutta läheskään aina hyötyä tästä tehostumisesta eivät kerää ne, joiden tietoja on kerätty. Tietoja myös kerätään niin moneen paikkaan ja niin massiivisia määriä, ettei kenelläkään ole mahdollisuuksia tietää, saati hallita sitä, mitä hänestä kerätyllä datalla tehdään. London School of Economicsin viestinnän ja yhteiskuntateorian professori Nick Couldry on verrannut nyt käynnissä olevaa datafikaation aikaa kolonialismiin siinä, että se johtaa maailmanjärjestyksen muutokseen.

Ruckenstein näkee tiedon keräämisessä uhkien ohella myös mahdollisuuksia. Hän myös toteaa Couldryn näkemyksen kenties tarpeettoman yksioikoiseksi.

”Couldryn ajatusta on kritisoitu siitä, että se on teknodeterministinen – eli kuvattu kehitys johtaa väistämättä tietynlaiseen yhteiskuntajärjestykseen. Sosiaalitieteissä on ollut vallalla ajatus, että tietojen keräämisen myötä syntyy paljon potentiaalisesti uhkaavaa, mutta tutkimusten myötä on käynyt ilmi, että uhkakuville on myös vaihtoehtoja. En halua olla teknopelkoinen, eikä teknologia välttämättä tuo mukanaan datakolonialismia”, Ruckenstein toteaa. ”Mutta datakolonialismin maailma tulee teknologian myötä mahdolliseksi.”

Ruckensteinin mukaan tiedon kertyminen ja sen ennennäkemätön hyödyntäminen vaativatkin kriittistä katsetta meiltä kaikilta. Kriittisen katseen tarvetta alleviivaa myös se huomio, että koko yhteiskunnan digitalisoituessa yksittäisen kuluttajan ja kansalaisen todelliset mahdollisuudet astua pois datan keräämisen kierteestä ovat hyvin rajalliset. Monet arkipäiväistyvät toimet edellyttävät sellaisten palveluiden käyttämistä, joista jää digitaalinen jalanjälki.

Kaikkea tietoa ei tarvitsisi kerätä

Alphabetin ja Metan kaltaiset yhtiöt ovat keränneet jo pitkään tietoa muun muassa meidän netti- ja kulutustottumuksista, siitä miten liikumme, missä ja keiden kanssa vietämme aikaamme. Tätä tietoa on paketoitu, hyödynnetty ja myyty eri tavoin. 

Ruckenstein kysyykin, että tarvitaanko oikeasti kaikkea sitä uutta teknologiaa, joka kerää tietoja käyttäjistään. Teknologian kehittäjät uhoavat, kuinka he tekevät maailmasta paremman paikan. Siihen ei riitä älyjääkaappi, joka osaa automaattisesti tilata maitoa kaupasta tai kodin digiassistentti, joka ostaa leffalipun käyttäjän puolesta. Kaikki kerätty tieto kuitenkin vaikuttaa siihen, kuinka elämme elämäämme ja paremmin kohdistetut mainokset osuvat tarkemmin maaliinsa.

”Kerätyn tiedon vaikutusta voi hahmottaa sitä kautta, että me kaikki kamppailemme itsesäätelyn kanssa. Kuinka pystymme vaikka rajoittamaan omia tekemisiämme, kun yhtiöt tietävät jatkuvasti entistä paremmin sen, mikä saa meidät toimimaan? En sano, etteikö meillä olisi vapaata tahtoa, mutta meitä yritetään liikuttaa koko ajan suuntaan, johon olemme liikkumaisillamme. Nettiympäristöstä on tulossa koko ajan manipuloivampi.”

Eikä kyse ole pelkästään kulutustottumuksista. 

”Tinderin logiikka on muuttanut parisuhteen etsimisen dynamiikkaa. Sieltä ei mitenkään välttämättä löydy ’sitä oikeaa’, sen sijaan potentiaalisista kumppaneista tulee peli itsessään. Mutta onko hyväksi, että pelillistämme myös ihmissuhteet?”

Sama pelillistäminen liittyy myös aktiivisuutta ja liikkumista seuraaviin sovelluksiin ja laitteisiin.

”Oura-sormuksen kautta voi pelillistää itseään, liikkumistaan ja nukkumistaan.”

Sovellukset porttina intiimiin tietoon

Hyvinkin intiimille alueella siirrytään ruumiintoiminnoista tietoja keräävien älysormusten ja -kellojen sekä kuukautissovellusten myötä. Ruckenstein toteaa tutkijoiden keskuudessa puhutun jo pidempään siitä, mitä seuraa vaikka älysormuksen käyttöönotosta työpaikoilla. 

”Yhtiöt voivat ottaa sormukset osaksi työhyvinvointiohjelmia. Se, olisiko kyseessä hyvä vai huono asia riippuisi esimerkiksi siitä, kuka näkee työntekijöiden datan ja missä yhteydessä. Näkeekö pomo suoraan, että eipä ole Jari nukkunut kunnolla ja juo oluttakin? Toinen vaihtoehto on, että työnantaja näkee vain kokonaiskuvan ilman yksilötason tietoja ja voi sen mukaan arvioida henkilöstön tilannetta.”

Tämän kehontoiminnoista kerättävän tiedon hyödyntäminen on vielä lapsenkengissä, mutta ei kannata epäillä, etteikö sille mietittäisi jatkuvasti uutta käyttöä. Ruckensteinin mukaan trendi on se, että kaikkea dataa, jota pystytään keräämään, kerätään, ja kaikella kerätyllä on arvonsa, vaikka yksittäisen kuluttajakansalaisen kohdalla kerätyn tiedon merkitys voi tuntua vähäiseltä. Lopulta kukaan ei ole erityisen kiinnostunut siitä, mitä leipää juuri sinä ostat tai mitä tykkäät katsoa valitsemastasi striimauspalvelusta. Silti olisi hyvä ymmärtää, mitä tietoja kerätään ja kuka niitä kerää.

”Miten voi kokea menettävänsä jotain, vaikka ei oikeastaan menetä mitään? Kerätyissä tiedoissa ei tavallaan ole kyse sinusta. Yksittäisen henkilön kannalta harmi voi olla pientä, mutta taustalla jyllää iso koneisto. Meidän pitäisi hahmottaa paremmin, mitä kukakin tietää.” 

”Tieto on valtaa”, Ruckenstein muistuttaa.

There is no cloud – vain jonkun tietokone

Monet älylaitteet kannustavat, jopa edellyttävät käyttäjää lataamaan tietojaan valmistajan omaan nettisovellukseen. Tällöin tieto siirtyy yhtiön haltuun ja yhtiö pääsee hyödyntämään sitä omissa toimissaan. Kuten vanhan viisaus kuuluu: There is no cloud, it’s just someone else’s computer.

”Materiaalisuus jää pois puheista. On järistyttävää, kuinka vahva jonkun tekoälyn materiaalinen perusta on laitteineen, ylläpitäjineen ja energian kulutuksineen”, Ruckenstein toteaa. ”Meidän teknologiasuhteemme on kuitenkin hyvin ilmava ja välillä tuntuu, että se on ihan tarkoitushakuista – luodaan maailma, jta puuttuu materiaalisuus. Uskon kuitenkin, että seuraavan kymmenen vuoden aikana tämä keskustelu nousee pinnalle.”

Tiedon siirtämiseen ja varastoimiseen liittyy myös omat riskinsä, joista on saatu myös Suomessa esimerkkejä. Esimerkiksi vuonna 2018 Long Play paljasti, että kotimaisen Polarin urheilukelloihin liittyvän juoksusovelluksen tietoja sai urkittua häkellyttävän helposti. Kansainvälisissä tehtävissä olleiden ammattisotilaiden juoksulenkeillä kertyneiden tietojen kautta saatiin selville heidän kotiosoitteitaan.

Väärissä käsissä tiedot olisivat voineet olla hyvinkin haitallisia, eivätkä ammattisotilaat tietenkään ole ainoita, joiden osoitetiedot on tarpeen pitää salaisina. Vuonna 2018 Polarin tietoturva-aukko paikattiin ennen sen paljastamista, mutta käytännössä kaikissa GPS-sijaintia hyödyntävissä palveluissa kerätään samankaltaisia tietoja, ja tietoturva-aukkoja voi syntyä odottamattomiin paikkoihin. 

Vaikea tilanne vaatii poliittista sääntelyä

Media, viestintä, rahaliikenne ja kuluttaminen yleensäkin kehittyvät koko ajan suuntaan, jossa tiedot käyttäjistä muuttuvat tallennettaviksi. Ruckensteinin mielestä Euroopassa poliitikot ja yhteiskunnat ovat kehityksestä melko hyvin kartalla, mutta tilanne on silti vaikea.

”Kiinalaiset ja yhdysvaltalaiset yhtiöt hallitsevat markkinoita, puhutaan digitaalisen suvereniteetin menettämisestä. Toisaalta Euroopassa arvostetaan yksityisyyttä, autonomisuutta ja solidaarisuutta, mutta niiden toteuttaminen käytännössä on vaikeampi kysymys.”

Ruckensteinin mukaan EU:n yleinen tietosuoja-asetus GDPR on kuitenkin hyvä alku.

”GDPR antaisi mahdollisuuden puuttua kuluttajien profiloimiseen, mutta siitä puhutaan liian vähän. Tarvitaan enemmän keskustelua tiedonkeruun mekanismeista ja toimintaympäristön hallitsemisesta.”

Sovittuja sääntöjä pitäisi myös valvoa. Suomen Akatemian rahoittaman Intiimiys datavetoisessa kulttuurissa -projektin tutkijat Daniela Alaattinoğlu ja Saara Monthan kirjoittavat Kuukautissovellukset ja nimenomainen suostumus -artikkelissaan siitä kuinka kuukautiskiertoa seuraavat sovellukset keräävät ”intiimiä ja erityisen arkaluontoista tietoa”, jota ei pääsääntöisesti saa käsitellä ollenkaan. Poikkeukset sallitaan vain käyttäjän antaman nimenomaisen suostumuksen myötä, mutta sovellukset eivät useinkaan täyttäneet tälle suostumuksille asetettuja vähimmäisvaatimuksia.

Yrityskaupat ja datan uusi elämä

Teknisen kehityksen laukatessa ennenäkemättömällä vauhdilla, syntyy dataan liittyviä uusia innovaatioita jatkuvasti. Usein vasta jälkikäteen huomataan, mitä kaikkea tietoa on kerätty ja mihin sitä käytetään.

”Esimerkiksi kuluttajille suunnatut 23andMe-geenitestit kertovat terveysriskeistä ja sukulaisuudesta. Testin ostajalle saattaa hahmottua vasta jälkikäteen, että testeistä muodostui eteenpäin myytävä tietokanta, jota kuluttajat ovat olleet huomaamattaan mukana rakentamassa. Ei palvelun käyttäjiltä ole erikseen kyselty näkemyksiä siitä.”

DNA-tietojenkaan kerääminen ei ole Ruckensteinin mielestä automaattisesti huono asia. Se voi nopeuttaa lääketieteellistä tutkimusta.

”Datalla on monta elämää. Kaikkien vaihtoehtojen ymmärtäminen suostumusta antaessa on mahdotonta, eikä dataa keräävä taho myöskään välttämättä vielä tiedä niitä vaihtoehtoja.”

Kerran kerätty tieto myös säilyy, ja esimerkiksi yrityskauppojen myötä se voi päätyä uusiin käsiin ja uuteen käyttöön. Samoin kuin rikkauksilla ja vallalla, myös tiedolla näyttäisi olevan taipumusta kasaantua. Alphabetin, Amazonin ja Metan kaltaiset yritykset ovat Ruckensteinin mukaan jo niin poskettomia monopoleja, että ne vääristävät markkinoita. 

”Niiden valta on ihan älytön. Ei ole tervettä, jos jollain on liikaa valtaa sanella tulevaisuuden kehityskulkuja.”