Kaupunki on ihmisten ja monien muiden eläinten elinympäristö. Se on vahvasti ihmisen muovaama ja vastoin monien ajatuksia, me ihan oikeasti voimme halutessamme muovata sitä mieluisammaksi. Tätä toivotunlaiseksi muovaamista voi kuitenkin edellyttää vaihe, jossa maalataan pilvilinnoja ja meno on utooppista. Utopioille ei kannata tuhahdella, niitä kannattaa tavoitella.

Vuonna 2012, syyskuun kolmantena perjantaina, eli virallisena Park(ing) Dayna Helsingissä järjestettiin ensimmäinen ”virallinen” Park(ing) Day -tapahtuma (kuka tahansa saa siis moisen ihan vapaasti järjestää, täältä löydät näppärän oppaan siihen).

Helsingin tapahtuman takana olivat Guerilla Garden Network ja Alternative Design Capital -porukat. Ryhmittymiä yhdisti kiinnostus julkisen tilan käyttöön, sen säätelyyn ja vapauteen, ja muutenkin kaupunkitilan näkeminen toisin. Haastattelin tapahtuman parkkiruutuvastaava Päivi Raiviota tuolloin.

”Yksityisautoilun problematiikka, autojen vaatiman tilan havainnollistaminen ja sen suuruuden kyseenalaistaminen on relevanttia useimmissa maailman kaupungeissa, myös Helsingissä”, hän kommentoi.

Ravio oli tietenkin tietoinen aikaisemmista Helsingissä järjestetyistä parkkiruutupiknikeistä ja vastaavista, mutta hän koki symbolisesti merkittäväksi osallistua kansainväliseen tapahtumaan. Siitäkin huolimatta, että syyskuu ei ole välttämättä optimiaika moiselle Suomessa – siinä missä Kaliforniassa silloin ei ole liian kuuma, ei Suomessa taatusti ole liian kuuma syyskuussa. Ravio kannusti kaikkia osallistumaan toimintaan joko osana porukkaa tai sitten vaan ihan itsekseen.

Ei varmaankaan tuota suurta yllätystä, että keskustelu tästä autoille tarkoitetun tilan lainaamisesta ei-autoilulle herätti tunteita. Myöskään yllätyksenä tuskin tulee, että monien mielestä moinen oli perin asiatonta ja jälleen esimerkki siitä, kuinka autoilua aina yritetään vaikeuttaa ja haitata. Utooppiset ajatukset vaikuttivat monien mielestä, no, silkalta utopialta.

Kuitenkin vuonna 2015 Hannu Oskala (vihr.) esitti Helsingin kaupunginvaltuustossa, että mitäpä jos noita parkkiruutuja voisi käyttää muuhunkin kuin peltilehmien laiduntamiseen. Esitys oli menestyksekäs ja vuonna 2016 Helsingissä nähtiin ensimmäiset niin sanotut Parkletit. Eli siis ravintola sai rakentaa terassin edessään olevaan parkkiruutuun.

Sama kehityskulku muuten nähtiin myös San Franciscossa. Myös siellä kaupungin valtaapitävät päättivät muutaman vuoden touhua katsottuaan, että voisi olla ihan järkevää vakinaistaa prosessi, jonka avulla parkkiruutuja voi ottaa väliaikaisesti tämmöiseen käyttöön.

Siispä eläköön aktivismi ja kansalaistottelemattomuus!

Timo Hämäläinen on seurannut Helsingissä nähtyä kehitystä ja kirjoitti aiheesta ansiokkaasti From Rubar to Urban -blogiinsa. Hämäläisen mukaan koronan mukana tuoma tarve vältellä sisätiloja on kasvattanut parklettien määrän Helsingissä ennätykseen: tällä hetkellä noin 130 parkkiruutua on paremmassa käytössä.

Jälleen kerran joku voi olla sitä mieltä, että taas autoilijoita sorretaan. Hesari löysikin (varmaan tosi helposti) haastateltavaksi autoilijoita, joiden elämästä on muutoksen myötä tullut ilmeisesti silkkaa helvettiä: yksittäisten parkkiruutujen katoamisen myötä ruokakasseja pitää nyt kantaa useiden korttelien päästä kotiin (paikassa, jossa lähimpään ruokakauppaan tuskin on koskaan useaa korttelia), mutta näin nämä asiat koetaan. Saavutetuista eduista (edullinen, mutta tilaa vievä asiakaspysäköinti) luopuminen on vaikeaa ja kenties vielä vaikeampaa on nähdä uusia mahdollisuuksia. Hyötyjä ja haittoja arvioidessa kannattaa huomioida, että reilu sata parkkiruutua terassina on vain pisara meressä, joka koostuu Helsingin kantakaupungin kymmenistä tuhansista parkkiruuduista ja lukuisista parkkiluolista.

Parkkitilan vähäisyydestä valittavat muuten oikeasti aina ja poikkeuksetta valittavat kompensaatioilla halpuutetun tai jopa ilmaisen parkkitilan vähäisyydestä. Oikeasti Helsingin alla on parkkiluolissa tilaa vaikka kuinka, mutta noiden luolien paikoista pitää maksaa ns. markkinahinta. Mutta tämä on ehkä ihan oman keskustelunsa aihe joskus toiste.

Kauhistelun sijaan tätä uutta tilannetta voisi tarkastella myös sen kautta, että nyt kaupunkilaisille ja kaupungissa asioiville on tarjolla enemmän tilaa olla ja elää. Joku voi myös pohtia tämän taloudellista merkitystä, sillä kaupunki saa parkkiruudusta enemmän vuokrana, kuin mitä parkkimaksuina tulisi. Ja luulisi sitä taloudellista toimeliaisuuttakin syntyvän, kun kauppa käy ravintoloissa.

Monet ovat tottuneet pitämään utopioita jonkinlaisena haihatteluna ja turhana. Kuitenkin tarvitsemme maaleja, joihin pyrkiä. Oikeastaan utopiaa on mahdoton saavuttaa, koska se pakenee meitä alati ja muuttaa muotoaan, kehittyy sitä mukaa kun lähestymme sitä. Silti utopia on tärkeä osa kehitystä. Ilman utooppisiakin tavoitteita ei ole tavoiteltavaa eikä kehitystä tapahdu. Tarvitsemme aktivisteja ja taiteilijoita, jotka esittävät täysin mahdottomia vaatimuksia, koska näiden vaatimusten kautta voimme nähdä maailman hieman toisenlaisena. Ja joskus utopiasta voi ehkä sittenkin tulla totta.