Voima 20 vuotta sitten
Ensimmäinen Voima-lehti ilmestyi marraskuussa 1999. Juttusarja palaa aiheisiin ja teemoihin, joita Voima on käsitellyt parin vuosikymmenen ajan.
Esihistorialliset ajat olivat vilkkaita nykyisen Vantaan ja Pohjois-Helsingin tienoilla. Porukka metsästi hylkeitä ja kalasti vonkaleita Vantaanjoen koskista. Eteläinen Helsinki oli joko veden alla tai pirstaleista saaristoa.
Jääkauden päättymisestä ei hujahtanut kuin 9482 vuotta, kun oli ilmestyvä Voiman numero 9/2004. Voiman toimitus työskenteli aamusta iltaan konttorissaan Helsingin Sörnäisissä ja hengaili illasta aamuun pitkin Kalliota. (Se ei ole maastotyyppi vaan Helsingin ytimen kaupunginosa.)
Kun tietää urbaanin toimituksen rakkauden pölyisiin katuihin, onkin ällistyttävää, miten paljon lehdessä on julkaistu juttuja luonnosta: metsistä, soista, eläimistä, luonnon monimuotoisuudesta ja sen katoamisesta, metsätaloudesta, hakkuista, lajien sukupuutosta ja ilmastokriisin aiheuttamista luonnontuhoista.
”Luonto” oli pitkään Voimassa teemasivun arvoinen. Numerossa 9/2004 Luonto-sivulla oli neljä juttua. ”Vienan Karjala elää metsistä” otsikoi Riitta Nykänen juttunsa 700–800 vuotta sitten kasvunsa aloittaneiden kelopuiden maista. ”Kostamuksessa ja Kalevalassa on tallella sellaista, mikä on kadonnut kaikkialta muualta Euroopasta: keski- ja pohjoisboreaalisia havumetsävyöhykkeen laajoja luonnonmetsiä, joissa luonnollinen elämänkierto jatkuu häiriintymättömänä.”
Karjalan tasavalta kuitenkin elää metsäteollisuuden hakkuista. ”Vienan sydänmailla näkyykin teiden varsilla melkoisia hakkuuaukkoja”, Nykänen kirjoitti. Mutta: ”niistä valtaosa on suomalaisen metsäteollisuuden jälkiä.”
Viena-jutun alla Matti Liimatainen kehui pakastinta ekologisen elämän mahdollistavana värkkinä. Pakastinta tarvitaan, jotta voi säilöä puolikkaan poron. ”Ostamalla vapaasti laidunnettua poroa kuluttaja tulee tukeneeksi ekologisesti ja sosiaalisesti kestävää metsien käyttöä. Poroelinkeino tarvitsee hakkaamattomia metsiä, ja se pitää Lapin kylät asuttuina.” Liimatainen muistutti myös, ettei sähköä sovi tuhlata, vaan pitää valita energiatehokas kone.
Minna Ertimo kertoi eläinlegendasta.
”Näyttävä ulkomuoto, ärhäkkä luonne ja suurvaelluksiin liittyvät myytit ovat tehneet 45-grammaisesta pikkujyrsijästä legendan. Tunturisopulin (Lemmus lemmus) alkukoti on Käsivarren Lapin suurtuntureilla, missä tämä kotoinen nisäkäslajimme on kehittynyt ehkä jo miljoona vuotta sitten.”
Sopuli lähtee muuttamaan kun ruoka loppuu. ”Itsemurhamyytissä kyse on myös silkasta epäonnesta. Vauhtiin päästyään sopulin vaellusta eivät pysäytä ihan pienet esteet. Kymmensenttinen sopuli taistelee vaikka kulkureitille osuvaa ihmistä vastaan. Vesistöt ovat kuitenkin pienille nelivedoille hankalia paikkoja. Sopuli on kyllä hyvä uimari, mutta aallokkoa se ei kestä lainkaan.”
Otsikolla ”Rotta & lehtopöllö” Jani Kaaro kirjoitti kaupunkiluonnosta. Yökerhon rappukäytävästä lähti liikkeelle ”kissan kokoinen olio”, rotta: ”nakkikioskin Atkinsin dieetillä lihotettu ja kuin suoraan kauhujen kirjasta.”
Kaupunkilaisrotta muistutti Kaaroa eräästä rengastuskeikasta. Lehtopöllön poikanen oli tukehtumaisillaan itsensä kokoiseen rottaan, jota pieni sinnikäs siivekäs yritti epätoivon vimmalla niellä. Rotan pää oli pöllön mahassa osittain sulaneena, mutta peräpää ja sen ”pitkä, paksu siimahäntä” retkottivat ulkona. Kun Kaaron rengastajakaveri yritti kiskoa rottaa pöllöstä, ilmoille löhähti etova haju.
