Vieraskirja
Tällä blogikanavalla vierailevat kirjoittajat tarttuvat ajankohtaisiin aiheisiin.
Lähes 30 vuotta sitten Pelastakaa lapset -järjestöstä soitettiin Rauhanasemalle Helsingin Pasilaan ja kysyttiin, tiedänkö mitä ovat todelliset joukkotuhoaseet sotien arjessa. Eivät ydinaseet tai kemialliset aseet – vaan miinat. Ne jäävät maastoon eivätkä erota siviiliä sotilaasta, kuten sodan oikeussäännöt edellyttävät. Miinojen takia amputoitujen määrä kasvoi, ja räjähtämättömiä henkilömiinoja arvioitiin olevan noin 110 miljoonaa 70:ssä maassa.
Minulle kerrottiin, että lääkäreiden, veteraanien ja humanitaaristen avustusjärjestöjen globaali yhteisö yhdessä edelläkävijävaltioiden kanssa haluaa tehdä ongelmalle jotain. Olisiko Suomi valmis vastustamaan miinojen aiheuttamaa tuhoa maailmassa? Olisimmeko mukana?
Suhtauduin tuolloin epäileväisesti, saisimmeko suomalaiset näkemään, että olemme osa ongelmaa, kunnes olemme osa ratkaisua, vaikka emme juuri sillä hetkellä itse miinoja maastoon kylvä. Eikä matkasta helppoa tullutkaan.
Suomessa ei tuolloin puhuttu kunnolla edes omista miinauhreistamme, kuten ei sotien traumoista ja niiden jälkien konkreettisesta raivaamisesta muutenkaan. Miinat ovat osa sotakertomuksia kirjoissa, mutta tarinoita esimerkiksi saksalaisten ansamiinoittamista keittiöporstuoista ja kaivoista Lapissa ei ole kerrottu jälkipolville.
Meilläkin oli silti näitä arjen aseita varastossa noin miljoona kappaletta. Suomi myös yritti erilaisin tavoin hidastaa henkilömiinat kieltävän sopimuksen syntyä.
HENKILÖMIINAT KIELTÄVÄ OTTAWAN SOPIMUS saatiin loppujen lopuksi aikaan kansainvälisesti katsottuna ripeästi. Kylmän sodan jälkeisenä aikana suurvallat eivät enää sanelleet maailmalle politiikan ehtoja, vaan myös pienemmillä valtioilla oli mahdollisuus ajaa arvopohjaista politiikkaa.
Arvioissaan sopimuksen tulevista allekirjoittajista Suomen virkamiehet puhuivat aluksi vain ”joistain merkityksettömistä Afrikan maista”, ja Suomi jättäytyikin neuvotteluissa sivustakatsojaksi. Sopimuksen allekirjoitti kuitenkin alun perin 122 maata, siis paljon arvioita enemmän. Nykyään siihen on liittynyt 164 valtiota, mukaan lukien kaikki Suomen kansainvälisten viiteryhmien, EU:n ja Naton, jäsenmaat Yhdysvaltoja lukuun ottamatta.
Sopimus kieltää miinojen tuotannon, varastoinnin, kaupan ja käytön. Käytännössä siitä on muodostunut universaali normi. Henkilömiina ei yksinkertaisesti ole hyväksyttävä ase, kuten eivät ole napalmi tai sokeuttavat, kemialliset tai biologiset aseetkaan. Henkilömiinojen tuotanto ja kauppa tyrehtyivät sopimuksen myötä lähes kokonaan, eikä niitä ole tämän kielteisen normin takia käytetty konflikteissa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.
PUOLEN VALITSEMINEN KESTI Suomella lopulta kymmenen vuotta. Vaikka olimme mukana YK:ssa, rakentaneet yhteistä turvallisuutta ETYK:issä ja liittyneet Euroopan unioniin, meillä oli vaikeuksia nähdä itseämme osana kansainvälistä yhteisöä ratkomassa globaaleja ongelmia. Emme halunneet suojella siviilejä maailmalla, koska koimme aseesta olevan meille hyötyä.
Vuosien työryhmätyöskentelyn, kymmenen vuoden valmistelun ja korvaaviin aseisiin käytettyjen 200 miljoonan euron jälkeen Suomi ja Puolustusvoimat olivat lopulta valmiit liittymään sopimukseen. Nykyisin enää 33 valtiota maailmassa puolustaa henkilömiinoja edes teoriassa. Ne eivät ole esimerkiksi osa Naton puolustusstrategioita.
Vaikka Venäjä ja Putin kuinka tekisivät sotarikoksia tai kuinka Suomessa haluttaisiin vähät välittää kansainvälisestä oikeudesta, Ukrainan sodankaan myötä ei ole muuttunut se, että yhä vuonna 2023 henkilömiinojen uhreista yli 80 prosenttia oli siviilejä.
Henkilömiina ei ole hyväksyttävä ase – ei nyt, eikä tulevaisuudessa.
Kirjoittaja on Rauhanliiton toiminnanjohtaja, joka oli miinojen vastaisen Suomen kampanjan koordinaattorina vastaanottamassa ICBL-kampanjalle ja Jody Williamsille myönnettyä Nobelin rauhanpalkintoa 1994.
