Vartiokoira
Irene Kajon Vartiokoira -blogi nuuskii taidealaa ja etsii vallan väärinkäyttäjiä. Se suuntaa huomionsa valtarakenteisiin, joita erilaiset taideinstituutiot, taideyhteisöt ja työryhmät ylläpitävät. Tasapuolisesti osansa tämän koiran tutkimuksista saavat taidealalla toimivat opettajat, ohjaajat ja taiteentekijät. Vartiokoiran tutkimuksissa herkullisen perusaineiston muodostaa sen omat kokemukset taiteen kentällä Onko syytä heiluttaa häntää vai puraista? Se selviää tutkimusten edetessä.
Jouko Turkan perintöä on elätetty muun muassa Kulttuurirahaston tukemassa 3-vuotisessa tutkimushankkeessa Näyttelijäntaide ja nykyaika, joka sai myöntämisvuonnaan suurimman yksittäisen apurahan.
Näyttelijäntaide ja nykyaika -tutkimushanke (NTNA) toteutettiin vuosina 2008 – 2010 Teatterikorkeakoulun Esittävien taiteiden tutkimuskeskuksessa (Tutke) Suomen Kulttuurirahaston myöntämällä erillisrahoituksella. Tämän taiteellis-pedagogisen tutkimuksen tarkoituksena oli ensin kerätä ja analysoida 1980-luvulla Teatterikorkeakoulussa Jouko Turkan opissa koulutuksensa saaneiden näyttelijöiden näyttelijäntaitoa ja – tietoa ja sen jälkeen kehittää tältä pohjalta uudenlaista näyttelijänpedagogiikkaa ja näyttelijäntaidetta. ’Turkan koulun’ muodostaman historiallisen polttolasin läpi uudelleenarvioinnin kohteeksi hahmottui koko modernin näyttelijänpedagogiikan traditio. Tutkimus tehtiin ammattinäyttelijöiden, tutkijoiden ja tutkijaopiskelijoiden välisenä toimintatutkimuksena.
Osallistuin kyseiseen hankkeeseen vuonna 2010 opiskellessani teatteripedagogiikan laitoksella. Kun keväällä 2019 kävin katsomassa Haarlan ja Lappalaisen Turkka kuolee esityksen, se palautti elävästi mieleen kokemukseni kurssilla, jotka olivat pääsääntöisesti ahdistavia. Tässä muutamia otteita kurssipäiväkirjasta.
2.12
Millainen on Turkan ajan näyttelijä, kun tämä on ”uutta”? Fyysisyys on jees, mutta mikä lopputulos. Iltapäivällä itkin harjoitusten jälkeen, tunnelma häpeä, moka, suoritus. Pelko, että väärinkö, riittämätön. Tämä on murtuman hetki, usein myös muutoksen hetki. Pitääkö aina olla kipua, voiko ilman ahdistusta muuttua? Herättää ajatuksen, olenko tehnyt tarpeeksi, olenko huono/kauttaaltaan epäkelpo tälle alalle.
3.12.
Itkeskelin. Hirvee suoritusmeininki. Olen itkeskelijä – kotona tuntuu että oon ihan irti itsestäni, itken vaan. Tuntuu että katoaa.
4.12.
tunnerinki: viha, ilo, pelko, himo. Ahdistaa. Tänään kurssilla ihan pöhkö olo, että onko minusta mihinkään, itseni ylittäjäksi. Mitä vittua, päästää irti kaikesta? No sitten niin, En just nyt jaksa enempää kuin mitä mä olen, Irtipäästäminen – mikä sitä auttaa Tämä kurssi on puolessa välissä noin, mitä tahansa vielä voi tapahtua. Ainakin mä pinnistän, pistän itseäni reunalle — se yks äijä sanoi, että hänelläkin oloja, että potkii vaan tyhjää ei sisältöä, pitäisi olla armollisempi, ettei vuosien terapiat edessä TOTTA rauha ja paskanmarjat ei mitään rauhaa, ei uimista ei mitään, vaan elämä pyörii tässä
7.12.
Mitä nyt, pitää olla tarkkana, tänään itkin monta kertaa kurssilla, muistoista, häpeästä, epätietoisuudesta, turhautuneisuudesta
8.12.
olo väsynyt, ruhjottu. Mietin mitä tästä jää käteen, tuntuu että enemmän tulee esteitä kuin vapautta.
10.12.
taistella vai antautua
Taisin antautua, päättelen näin jälkikäteen, sen verran kauan kesti, että toivuin kurssin aiheuttamista olotiloista. Muistan kurssilta erityisesti valta-asetelman, joka oli opiskelijoiden ja opettajien välillä. Opettajien asiantuntemus ja valta määritellä tilanteet ja myös se, miten asiat käsiteltiin oli vankkumaton. Myös ”Joken” ihailu loisti puheissa ja teoissa. Muistan, että joku/jotkut ottivat esille, että pitäisikö näitä ”olotiloja”, siis viittaan tässä ylivirittynyttä fyysistä ja emotionaalista olotilaa, jotenkin purkaa. Asia kuitattiin siten, että ei niitä ennenkään purettu. Jossain vaiheessa saimme kuitenkin venytellä vähän aikaa harjoitusten päätteeksi, joten edistystä tapahtui. Kiinnostavaa on se, ettei tällaisessa pedagogisessa tutkimushankkeessa, missään vaiheessa kysytty meiltä osallistujilta, miten koimme opetuksen ja menetelmät, joita käytettiin. Olisi voinut kuvitella, että tutkimushankkeessa tällaisen palautteen systemaattinen kerääminen olisi ollut ensisijaisen tärkeää.
Omat päiväkirjamerkinnät ja muistot voi aina typistää yhden opiskelijan subjektiiviseksi fantasiaksi, joka ei resonoi todellisuuteen millään tavalla, joten voimme ne asiaan kuuluvasti ohittaa. Hanke myös eteni ja uusia menetelmiä otettiin käyttöön, sekä kollektiivista päätöksentekoa että harjoittelua vahvistettiin seuraavassa osiossa.
Kannattaa sen sijaan pohtia vaikka esimerkiksi sitä, miksi Kulttuurirahasto tuki hanketta, joka tavoitteena on siirtää Turkan pedagogiikkaa, vaikkakin tässä on tehtävä terminologinen selvennys.
Pedagogiikka ei ole kaikkea opettamista. Henkilö voi opettaa olematta pedagogi tai omaamatta minkäänlaista pedagogiikkaa. Sillä pedagogiikaksi Turkan opetus halutaan nimetä, kuten Taisto Reimaluoto Helsingin Sanomissa kertoo
MINUA ainakin keljuttaa se, että kentällä liikkuu ihmisiä, jotka väittävät tietävänsä, mitä turkkalaisuus on, vaikkei heillä oikeasti ole Jouko Turkan pedagogiikasta mitään käsitystä”, sanoo näyttelijä Taisto Reimaluoto, yksi Näyttelijäntaide ja nykyaika -tutkimushankkeessa mukana olevista näyttelijöistä. (Helsingin Sanomat 27.9.2010)
Tässä kirjoituksessa liikkuu nyt yksi sellainen, luoja tai paremminkin turkkalaiset, häntä armahtakoon. Puhutaan ja halutaan siis puhua pedagogiikasta. Pedagogiikan ydin on ymmärtää vallan ja vastuun kysymykset, jotka koskevat opettajan tehtävää. Kun puhutaan Turkan pedagogiikasta, on puhuttava väkivallasta, syrjinnästä, alistamisesta ja muista väärinkäytöksistä, jotka sisältyvät siihen. Ollaan siis paradoksin äärellä. Pedagogiseen ajatteluun ei sisälly edellä mainitut yksilöön kohdennetut toimet. Olisiko siis syytä puhua mustasta pedagogiikasta? Ennen kuin Turkkaa ylistävät ja hänen ansiostaan taidealalla meritoituneet tekijät repivät pelihousunsa, haluan vielä täsmentää, että tässä yhteydessä puhun Turkasta vain ja ainoastaan opettajana ja hänestä opettajan tehtävässä valtion tukemassa Teatterikorkeakou lussa, kuukausipalkkaa saavana opetustyötä tekevänä henkilönä.
Opettajuudesta ja pedagogiasta ei voida nyppiä osasia, kuin rusinoita pullasta. Kyse on opettajan kokonaisvaltaisesta vastuusta kaikissa opetus tilanteissa. Voi olla, ja kuten runsain mitoin on julkisuudessa entisten opiskelijoiden toimesta todistettu, että Turkalla oli toimivia menetelmiä ja ansioita opetustyössä. Tämä ei kuitenkaan poista, eikä mitätöi sitä seikkaa, että samaan aikaan hänen opetustyöhönsä on sisältynyt kyseenalaisia menetelmiä ja kestämätöntä käytöstä. Nämä kaksi muodostavat yhdessä hänen opettajuuteensa, ja ”pedagogiansa” perustan.
Katsoin Ursula MacFarlanen ohjaaman dokumentin Untouchable (2019) Harwey Weinsteinista. Siinä puhuttiin myös Weinsteinin ansioista elokuva-alalla, mutta samaan aikaan kaikki dokumentissa haastatellut työtoverit puhuivat omasta vastuustaan ja siitä taakasta, etteivät he puuttuneet riittävästi tilanteisiin. Yksi miehistä esimerkiksi sanoo kokevansa ”eloonjäävän syyllisyyttä”. Ajattelen, että aika kaukana ollaan tästä. Heidän, jotka Turkan aikaan olivat päättävissä tehtävissä Teatterikorkekoulussa tai muuten tiesivät hänen toimistaan opettajana, en ole löytänyt antamassa julkisia tuen ilmaisuja niille, jotka kärsivät Turkan”pedagogiikasta”. Miksi? Hiljaisuus humisee. Vieläkin. Metoo# on koskettanut elokuva-alaa, mutta teatteripuolella voisi kuulla nuppineulan putoavan. Enkä puhu nyt Turkasta, olkoon hän yksi esimerkki kategorisesta hiljentämisestä, joka kuuluu menneisyyteen, vaan siitä mitä tapahtuu nyt. Väkivallasta, alistamisesta, häirinnästä ja epäasiallisesta käytöksestä harrastajateattereissa, opistoissa, Avoimessa Yliopistossa, Teatterikorkeakoulussa ja monissa muissa paikoissa, joissa joku ottaa opettajan tehtävän, vallan ja vastuun itselleen.
Lisää aiheesta: Hän on nero – Taiteilijamyytin turkkalaista historiaa & vaikutuksia osa I
