Vartiokoira
Irene Kajon Vartiokoira -blogi nuuskii taidealaa ja etsii vallan väärinkäyttäjiä. Se suuntaa huomionsa valtarakenteisiin, joita erilaiset taideinstituutiot, taideyhteisöt ja työryhmät ylläpitävät. Tasapuolisesti osansa tämän koiran tutkimuksista saavat taidealalla toimivat opettajat, ohjaajat ja taiteentekijät. Vartiokoiran tutkimuksissa herkullisen perusaineiston muodostaa sen omat kokemukset taiteen kentällä Onko syytä heiluttaa häntää vai puraista? Se selviää tutkimusten edetessä.
The roof, the roof, the roof is on fire!
We don’t need no water—Let the motherfucker burn!
Burn, motherfucker, burn!
(Rock Master Scott & the Dynamic Three)
Ihan sinun omaa parastasi ajatellen, tästä olisi parempi olla puhumatta eteenpäin*
Sunnuntaina 23.11.2019 Helsingin Sanomat uutisoi Veijo Baltzarin saamasta syytteestä koskien ihmiskauppaa osana hänen toimintaansa teatteriryhmän ohjaajana. Kaksi vuotta sitten marraskuussa 2017 Kallion lukion rehtori sai sähköpostia 61 entiseltä opiskelijalta, jotka kertoivat, että miesopettaja oli lähennellyt ja teettänyt kyseenalaisia harjoituksia. Tämä johti poliisitutkintaan ja lehtorin irtisanomiseen.
Mikä näitä kahta tapausta yhdistää?
– taideala
– tekijänä vanhempi, kokenut ja arvostettu taiteilija
– gurun maine
– kyseenalaistamaton asiantuntijuus
– ihailtu asema taiteilijana/taideopettajana/ohjajana
– toimiminen nuorten, alalle pyrkivien parissa.
Molemmissa tapauksissa toistui myös suhde Teatterikorkeakouluun. Molemmat henkilöt lupasivat loistavaa uraa, pääsylippua Teakiin tai sitten esittivät uhkauksen joutumisesta Teakin mustalle listalle. He toimivat portinvartijoina, mahdollistaen tai estäen toivotun tulevaisuuden. Tämä on yksi keskeisistä menetelmistä pitää uhrit hyppysissään.
Alistamista, ahdistelua, uhkailua, manipulointia, häirintää, vapauden rajoittamista.
Teatteritaiteen tutkinto on haluttu ja pääsylippu Teakiin tuntuu monien mielikuvissa varmistavan tulevaisuuden oman unelman parissa. Siksi näiden ”gurujen” lupaukset ja opit kantavat valtavaa painoarvoa niille nuorille, jotka unelmoivat taiteilijan urasta. Molemmissa tapauksissa epäeettinen toiminta oli jatkunut kauan, jopa vuosikymmeniä. Epäilyksiä oli monilla, Baltzarin kohdalla jopa tilattua tutkimustietoa (Humakin selvitys 2012) käytetyistä menetelmistä, joiden epäeettisyys oli siitä luettavissa.
Silti toiminta jatkui niin kauan, että kymmeniä nuoria joutui kärsimään mitä moninaisimmin tavoin: alistamista, ahdistelua, uhkailua, manipulointia, häirintää, vapauden rajoittamista. Miten tämä on mahdollista? Kuinka monta kertomusta onkaan täytynyt ohittaa, jotta toiminta saadaan lopetettua vasta poliisirynnäköllä? Lukuisat ihmiset ovat tienneet tapahtumista tai kuulleet niistä huhuja jo vuosia. Eikö todellakaan ole ollut mitään mahdollisuutta toimia aiemmin?
Miksi taidealalla on niin vaikeaa toimia? Julkisuudessa käydään tällä hetkellä keskustelua Sibelius-akatemiassa esiin nousseista väärinkäytöksistä. Taideylipiston johto vakuuttaa: Me Taideyliopistossa olemme sitoutuneet työskentelemään yhä paremman kulttuurin puolesta. Kirkastamme yhteisön jaettua näkemystä korkean ammattietiikan tunnusmerkeistä (HS 24.2.2020). Nähtäväksi jää, mitä nämä sanat tulevat käytännössä tarkoittamaan. Ainakin uusia ohjeistuksia, sääntöjä, säädöksiä ja oppaita lienee tulossa turvaamaan työyhteisöä ja opiskelijoita.
Hyväksikäytön kohteeksi joutunut kokee myös lähes poikkeuksetta häpeää ja syyllisyyttä.
Tyypillinen kertomus vallan väärinkäytöksistä teatterialalla on seuraavanlainen: useat tietävät teoista, monet todistavat niitä, lukuisat epäilevät, mutta kukaan ei puutu. Henkilö, joka on tekojen kohteena, on usein erittäin vaikeassa tilanteessa. Hyväksikäytön ja manipuloinnin toimintaperiaatteeseen kuuluu uhrin hiljentäminen ja lamaannuttaminen. Hyväksikäytön kohteeksi joutunut kokee myös lähes poikkeuksetta häpeää ja syyllisyyttä. Usein uhri kyseenalaistaa omia tuntemuksiaan ja kokemuksiaan. Tämä liittyy siihen, että hyväksikäytön, alistamisen ja vallan väärinkäytöksissä tilanne on harvoin yksinkertaisen mustavalkoinen.
Taiteilija ”guru” osaa annostella sopivasti myönteistä palautetta, tukea, palkkioita ja lupauksia, minkä vuoksi uhrin on vaikeampi keskeyttää tilanteita, jolloin rajanylityksiä tapahtuu, tai jopa edes ymmärtää sitä, mitä on tapahtumassa. Tämä ei katso ikää, vaan kohteeksi voi joutua myös aikuinen ihminen. Tätä ulkopuolisten on usein vaikea ymmärtää, saati hyväksyä. Uhrien syyllistäminen muodostaakin tavalla tai toisella ison osan siitä kärsimyksestä, jota he joutuvat kokemaan. Tämä on osa hyväksikäytön logiikka ja tekee siitä uhreille äärimmäisen raskasta.
Itseltään voi kysyä: Olenko valmis toimimaan, kun tunnistan, epäilen tai kohtaan jotain, mikä vaatii puuttumista ja toimintaa? Vaikka se olisi vaikeaa, jopa mahdotonta. Vaikka sen seurauksena kohtaisin aggressioita, vähättelyä ja uhkailua. Entä jos oma maineeni on vaakalaudalla, oma urani, omat taloudellinen tilanteeni, oma paikkani arvohierarkian yläpäässä oli se sitten taidealalla tai päättävässä asemassa yhteiskunnassa?
Kyse on siitä, että oma eettinen vastuu on tunnustettava. Vastuu ketjuuntuu seuraavasti: tunnistaminen -> tunnustaminen -> toiminta. Jos tunnistan, olen velvollinen tunnustamaan, että tapahtuu jotain sellaista, mikä vaatii puuttumista, ja sen jälkeen olen velvollinen toimimaan, vaikka kukaan muu ei sitä tekisi. Vastuu koskee juuri minua eikä ole ohitettavissa.
Miksi taidealalla on niin vaikea toimia? Uskon, että yksi syy on rakenteissa, jotka tekevät puuttumisen mahdottomaksi.
Miten tapahtumiin puuttumisesta voisi tehdä helpompaa? Kaikki näyttää palautuvan samaan kipupisteeseen, hiljaisuuteen ja sen toteamiseen, että mitään ei voida tehdä. Se, mitä on tapahtunut, kaihtaa sanoja. Se, mitä on tapahtunut, jää alueelle, jota kukaan ei halua tai voi käsitellä. ”Tapaus” ei kuulu kenellekään. Kukaan ei ole vastuussa, kun ”tapaus” ei kuulu kenenkään toimivaltuuksiin tai hoidettaviin asioihin. Kun tarpeeksi monta kertaa toistetaan tällaista “hiljentämistä”, voi kokemus alkaa muuntua, se ikään kuin katoaa. Tapahtuu mielenkiintoinen taikatemppu: se mitä on tapahtunut, simsalabim,katoaa.
Se, mitä on tapahtunut, on kuitenkin läsnä. Peittämisen kautta se vaikuttaa entistä vahvemmin. Hiljaisuus ei poista tekoja. Hiljentäminen on myös itsessään teko, jolla on vakavia seurauksia. Hiljentäminen estää ihmisiltä kokemuksistaan puhumisen ja niiden jakamisen. Se eristää ihmiset toisistaan ja lietsoo epävarmuutta, pelkoa, kokemuksien kyseenalaistamista ja epäluuloja.
En yhtään ihmettele, että on mentävä poliisirynnäkköön asti. Kysyin aiemmin: miksi taidealalla on niin vaikea toimia? Uskon, että yksi syy on rakenteissa, jotka tekevät puuttumisen mahdottomaksi. Väistäminen, välttely ja vastuun siirtäminen aina jollekin toiselle on rakenteellinen ongelma, etenkin instituutioissa. Vastuuketjussa vastuu näyttää aina olevan jollakulla toisella. Tämä on ydin: minä en voi puuttua, sillä jonkun toisen tehtävänä on tehdä se. Minulla ei ole oikeutta, ei rohkeutta, ei yhteisön tukea, ei lain toteamaa väärinkäytöstä, ei riittäviä todisteita.
Taidealalla on paljon hyväksikäyttöön, häirintään ja väkivaltaan liittyviä tapauksia, jotka eivät täytä oikeuden silmissä rikoksen tunnusmerkkejä. Onko silloin niin, että näitä tapauksia ei voida käsitellä niissä paikoissa, joissa ne tapahtuvat? On myös paljon hyväksikäyttöön, häirintään ja väkivaltaan liittyviä tapauksia, jotka täyttävät rikoksen tunnusmerkit oikeuden silmissä mutta asianosaisilla ei ole voimavaroja, uskoa, luottamusta lähteä pitkiin prosesseihin, vaan he toivovat ensisijaisesti, että asioihin voitaisiin puuttua siellä missä loukkaukset ovat tapahtuneet. Että juuri siellä he tulisivat kuulluksi, heitä uskottaisiin ja tilanteeseen puututtaisiin. Mitä tapahtuu kaikille näille tapauksille?
*Sain tämän neuvon, kun kerroin kohtaamastani seksuaalisesta väkivallasta taidehankkeessa
