Vartiokoira
Irene Kajon Vartiokoira -blogi nuuskii taidealaa ja etsii vallan väärinkäyttäjiä. Se suuntaa huomionsa valtarakenteisiin, joita erilaiset taideinstituutiot, taideyhteisöt ja työryhmät ylläpitävät. Tasapuolisesti osansa tämän koiran tutkimuksista saavat taidealalla toimivat opettajat, ohjaajat ja taiteentekijät. Vartiokoiran tutkimuksissa herkullisen perusaineiston muodostaa sen omat kokemukset taiteen kentällä Onko syytä heiluttaa häntää vai puraista? Se selviää tutkimusten edetessä.
Kohti kipukokemusta
(oma kurssipäiväkirja ”turkkakurssilta” 30.11.2010)
Turkka ja turkkalaisuus on aihe, jonka mieluusti upottaisi jo naftaliiniin. Kuulen kyllästyneen huokauksen: ”taasko jotain Turkasta, eikö siitä ole jo jauhettu tarpeeksi”. Se mikä edelleen elää osana taidealaa, kiitos Turkan perinnön, ansaitsee huomion. Se on tapa, jolla voidaan sekoittaa taideopetus ja väkivalta. Se on tapa, jolla taiteilijoille opettajan ja ohjaajan asemassa annetaan erikoisoikeuksia vahingoittaa toisia ihmisiä, mitä mielikuvituksellisimmin keinoin. Se on tapa, jolla edelleen julkisissa keskusteluissa koetaan tarpeelliseksi puolustella tekoja, jotka notkistaisivat polvea Suomen laille, ellei taiteessa olisi aivan omat sääntönsä. Vielä on siis muutamat kivet kääntämättä, peitot pöyhimättä, katvealueet valaisematta.
Suhteeni Turkkaan alkaa tarinasta, jonka äitini kertoi nuoruudestaan. Hän esiintyi Joensuun Kaupunginteatterin näytelmässä Hyvästi Mansikki. Rooli oli pienenlainen, juoksentelua lavan halki piian roolissa. Mutta oli kuin olikin oikea verta ja lihaa oleva kokemus Turkan kanssa työskentelystä. Oma suhteeni Turkkaan sai vahvistusta vuonna 2012, kun olin mukana Kellariteatterin näytelmässä Taisteluni – perseennuolijan leiripäiväkirja (ohj. Hanna Ryti), jota esitettiin esitettiin myös Suomen ylioppilasteattereiden Syty-festivaaleilla Turussa. Siellä esityksestä antoi palautetta Turkan poika Juha. Palaute oli kiittävää. Muistan ajatelleeni, miten hienoa oli se, että itse Turkan poika kehui meitä. Minua ihmetytti myös kovin, että Juha oli meille ystävällinen. Konkreettisesti näin Turkkaa 2000-luvun alkupuolella usein Kallion Karhupuiston R-kioskilla, kun olin tupakkaa ostamassa. Turkka oli aina verkka-asussa ja loi minuun intensiivisiä katseita. Myöhemmin samaisen puiston liepeillä minulle esiteltiin Teatterikorkeakoulun opiskelijakorttia, jota myös pillukortiksi kutsuttiin, jotta lähtisin jatkoille näyttelijäopiskelijoiden kanssa. Turkkalaisia harjoitteita olen päässyt itse tekemään vuonna 2010, kun osallistuin Näyttelijäntaide ja nykyaika hankkeeseen liittyvälle kurssille Runolliset ruumiit, jossa joukko Turkan entisiä opiskelijoita ja tutkijoita etsi tapoja käsitellä Turkan perintöä suhteessa näyttelijäntaiteeseen.
Turkka virallisesti glorifioitiin kunniatohtoriksi, vaikka samaan aikaan on tiedetty hänen väkivaltaisista teoistaan.
Keväällä 2019 kävin katsomassa Ruusu Haarlan ohjaaman ja yhdessä Julia Lappalaisen kanssa käsikirjoittaman Turkka kuolee esityksen Kansallisteatterissa. Esitys on tärkeä, silläse piirtää näkyville Teatterikorkeakoulussa ylläpidetyn kieltämisen ja hiljentämisen kulttuurin, joka nojaa vahvasti taiteilijamyytin kyseenalaistamattomaan juhlintaan. Esitys muun muassa todentaa, miten lyhyt aika on siitä, kun Turkka virallisesti glorifioitiin kunniatohtoriksi, vaikka samaan aikaan on tiedetty hänen väkivaltaisista teoistaan. Minna Tawast nostaa esille tärkeän kysymyksen esitystä käsittelevässä artikkelissa:
Esitys herättää kysymyksen, voiko taiteen tekemisessä vallita erilainen moraalis-eettinen koodisto kuin arkielämässä. Auki se jättää kysymyksen, tuottivatko Turkan “metodit” kestävää teatteritaidetta. Ja jos tuottivatkin, onko joku vielä sitä mieltä, että hinta oli kohdallaan. (Teatteri & Tanssi + Sirkus 5/2018)
Turkan toiminnasta ja sen seurauksista ovat omia kokemuksiaan seikkaperäisesti avanneet muun muassa Katja Kiuru, Eppu Salminen, Satu Silvo, Merja Larivaara ja Kari Kontio. Kuitenkin yhä edelleen nämä kokemukset voidaan siirtää syrjään ja mitätöidä ja keskittyä siihen kyseenalaistamattomaan taiteellisen antiin, jonka Turkka on Suomen teatteritaiteelle lahjoittanut. Kriittisiä ääniä on vaikea löytää teatterialan sisältä, jos edellä mainitut ohitetaan. Jostain sitä kuitenkin löytyy. Laura Hautsalo käy esseessään läpi Turkan taustoja.
Turkan ympärille kiertyvät kertomukset ovat pääosin häntä lähellä eläneiden määrittämiä. Nämä tarinat ovat tunteen tahmaamia, nostalgian värittämiä, toisaalta jopa kirkkaan traagisia. On loputon määrä entisten oppilaiden kertomuksia piinaavista harjoituksista, on näyttelijöiden kunnioitusta puhkuvia ylistyksiä Turkan mullistavista opeista. On videomateriaalia Teatterikorkeakoulun jumppasalista, jossa opiskelijat adidaksissaan elehtivät Turkan huutaessa. Tutkin näitä dokumentteja tunnista toiseen ja turrun hetki hetkeltä enemmän. Huomaan niiden vaivaannuttavan minua henkilönpalvonnallaan. Turkkaa arvostellessaankin henkilöt tunnollisesti mainitsevat, että kyse on nerosta. (Ilmestynyt Nuoren Voiman kirjakatsaus Kritiikissä XV syksyllä 2016.)
Koska minä menestyin ja sain elämäni merkittävintä opetusta Turkalta, hänen muihin kohdistamansa kyseenalaiset teot on ohitettavissa.
Voidaan sanoa, että Turkka toimi epäpedagogisesti, että jotkin menetelmät ovat kyseenalaisia, mutta sitten tulee se suuri mutta. Taitelijamyyttiin kuuluva mutta. Hänen kykynsä teatteritaiteen uudistajana, hänen visionsa, hänen näkynsä, jollaisia emme ole enää nähneet hänen jälkeensä. Turkka oli nero, tätä todistavat muun muassa:
Atso Almila: Sangen ristiriitainen persoona, mutta ehdottomasti nero. (Savon Sanomat 3.8.2018)
Jarmo Mäkinen: Jouko Turkka oli älykäs. Hän oli hullu. Hän oli nero. (Hymy 4.9.2018)
Ritva Sorvali: Jokke (Turkka) oli nero. On pitkälle hänen ansiotaan, että Suomessa on tänä päivänä joukko moraalisesti tinkimättömiä näyttelijöitä ja ohjaajia. (Päijät-Hämeen sanomat, 3.8.2018)
Martti Suosalo: Hänen opeissaan näin, miten nero katsoo maailmaa. Hänen tapansa nähdä maailma oli erikoinen ja fantastinen ja opetti minulle paljon taiteilijana olemisesta. (MTV:n uutiset 3.8.2016)
Mikko Kivinen: Meillä on Suomessa yksi teatterialan koulu ja sen johtaja voi tehdä, mitä tahansa ja on aikansa nero. Turkka oli se 1980-luvun nero. (YLE uutiset 3.8.2018)
Pekka Laiho tiivistää hienosti tätä muttaa elämäkerrassaan Poika ja kapakkasaatana.
Jokainen suuri nero – oli hänen alansa mikä tahansa – on ollut rajoja siirtäessään joskus brutaalilla tavalla yleisiä esteettisyyskäsityksiä vastaan ja aiheuttanut siten vastustusta, Joken kohdalla varsinkin niissä henkilöissä, joita häiritsi hänen täydellinen kyvyttömyytensä pikkusievään hienostuneisuuteen ja sosiaaliseen small talkiin. En puutu Turkan rehtoriajan tapahtumiin. Niitä on puitu julkisuudessa jo kyllin. Ne hänen oppilaansa, jotka ovat hänen puolellaan, vaikenevat. Varmaankin yhteisestä päätöksestä, näin uskon. Tulee kuitenkin muistaa yksi pikkuseikka, he ovat tämän hetken näyttelijöiden aatelia, jok ikinen. (2012,159)
Suuri mutta. Se puhdistaa, selittää ja mitätöi sen mitä on tapahtunut. Mutta se mitä tässä on tapahtunut, sotkee kaksi täysin erillistä asiaa keskenään. Ne ovat:
1. Yksilöön kohdistettu väkivalta (henkinen, fyysinen, seksuaalinen), alistaminen, syrjintä ja häirintä, jota suorittaa opettaja osana opetustyötään palkallisesti valtion tukemassa taideinstituutiossa.
2. Taiteelliset ansiot
Jälkimmäinen ei voi selittää ensimmäistä, sillä se johtaa kestämättömään seuraamusketjuun, selittämisketjuun, joka ylläpitää taiteilijamyyttiä. Jos kohta kaksi antaa aina selityksen kohdalle yksi on taidealalla aivan omanlaisensa käsitys esimerkiksi Suomen laista. Tämänkaltaista ketjutusta on tosin voinut seurata viime aikoina #metoo kamppanjaa kritisoivan keskustelut yhteydessä. Tähän liittyy myös toinen ajatusketju, joka on kiteytettävissä näin: Koska minä menestyin ja sain elämäni merkittävintä opetusta Turkalta, hänen muihin kohdistamansa kyseenalaiset teot on ohitettavissa.
Lisää aiheesta: Seuraavaksi harjoittelemme panohengitystä – Taiteilijamyytin turkkalaista historiaa & vaikutuksia osa II
