Tarinat ovat kiehtovia, lumoa­via ja iltojemme ilo. Mutta ne ovat myös vaarallisia. Tarinoiden vaara piilee eläytymiskyvyssämme. Jokaisella meillä on kyky eläytyä ja ehkä toisinaan tarve myös uskoa fiktioon. Käsikirjoittaja Emma Taulon mukaan olemme laji, jolla on tapana ”toimia kuvitteellisten juttujen mukaan”.

”Sanoista tulee tekoja ja tarinoista mielen malleja. Tarinoilla on valtaa, ja mitä vanhempi tarina, sen tiukemmassa se meidän kollektiivisen mielen sykkyröissä vaikuttaa”, Taulo pohtii Ylen radio-ohjelmassaan Luuseri­sankarit.

Fiktion faktaksi prosessointi tapahtuu varkain. Se tapahtuu lipsahduksissa. Se tapahtuu hyvän punch­linen tarpeesta. Eläytyjän arkkityypin esimerkin tarjoaa toimittaja Anna Moilanen, joka arvioi elokuussa The Place -elokuvan Radio Helsingissä. Hänen johtopäätelmänsä oli, että kyseinen fiktiivinen elokuva ”osoittaa, kuinka moni meistä on valmis tappamaan saadakseen, mitä haluaa”. Todellisuudessa ani harva on valmis verityöhön saadakseen kaihoamansa. Julma asenne on anomalia, toisin kuin eläytyjä päätyy hyvää tarinaa ja vetoavaa ilmaisua tavoitellessaan väittämään. Game of Thrones tai House of Cards eivät ole totta.

Aktivisti-kirjailijan Naomi Kleinin mukaan Trumpin parin vuoden takainen vaalivoitto oli ”valtavan fiktion voitto”. Poliittinen vaikuttaminen yhtä lailla kuin journalismi on tehokkaimmillaan, kun se onnistutaan sijoittamaan valmiin tarinan kehykseen. Sota tarvitsee sotilaan ja sotilas dehumanisoidun vihollisen, yksityiskohdista ja ristiriidoista siivotun tarinan.

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.

Trumpin kohdalla tarinan kaavoja on useampia. Yhdessä hän ja alt-right ovat hyviksiä ja toimittajat pahiksia. Toinen Trump-tarinan kehikko oli Kleinin mukaan istutettu jo hänen tosi-tv-vuosiensa roolituksessa. Kapinoiva kansa luotti siihen, että ”häikäilemätön valehtelu on erottamaton osa pomon roolia”. Kylmät tosiseikat eivät pure Trumpin maailmassa, tarinat ja one-linerit sen sijaan kyllä.

Kuinka kirjoittaa Trumpista ilman, että tukee samalla hänen agendaansa, kysyy tiedotusopin professori Janne Seppänen lehdessämme (s. 34). Samasta ilmiöstä oli kysymys esimerkiksi silloin, kun maamme media tarrasi kiinni perussuomalaisen ­Matti Putkosen itsensä lanseeraamaan ”työmies Putkonen” -konseptiin. Ehkä hyvä ja valmis tarina ”työmiehestä” vietteli meidät toimittajat.

Ymmärrän Seppäsen sanoman myös niin, että olemme jumissa paradoksissa. Se, mitä upotat, nousee näkyviin. Meemi (myös siinä Dawkinsin ja Blackmoren tarjoamassa alkuperäisessä merkityksessä) leviää, vaikka jakaisit sen närkästyksestä ja valistavan saatteen kera.

Jaakko Hämeen-Anttila viittaa aiheeseen äskeisessä Helsingin Sano­mien kolumnissaan. Hän ehdottaa, että ”tämän itsenäisyyspäivän tienoilla äärioikeiston marsseille viimeksi omistettu media-aika annettaisiin vaikka syrjäytymisen ehkäisemiselle, köyhyydestä puhumiselle ja hyvinvointivaltion puolustamiselle”.

• 10.12.2018
• Kirjoittanut Jarkko Kumpulainen