Pääkirjoitus
Voima on vuodesta 1999 ilmestynyt kulttuurilehti. Puoluepoliittisesti sitoutumaton lehti nostaa esiin yhteiskunnallisia aiheita niin maailmalta kuin kotimaasta. Pääkirjoitukset ottavat kantaa ja johdattavat lukijat numeron pariin.
Arvoisa lukija, on ihan kiva, että olet saapunut journalistisen lukemistomme pariin. Tämä on ensimmäinen pääkirjoitukseni, jonka kirjoitan Voimaan.
Linjan muuttaminen on vaikeaa. Enkä puhu nyt Voiman uudistamisesta vaan pääkirjoituksen kirjoittamisen tavasta, jota tämän kertaisen lehden sisällöt haastavat kyseenalaistamaan. Tekstilajityypillisenä karikatyyrinä tähän kohtaan nostetaan jokin vallitsevasta tilasta noussut kupla, josta ollaan ryhdikkäästi jotakin mieltä. Joskus tekstin lopuksi intoudutaan linjakkaaseen nokkeluuteen tai äidytään moraaliseen närkästykseen. Ja se on hyvä, usein se nostaa myös toimittajan työmarkkinastatusta.
Toki nyt olisikin asiallista esittää naseva mielipide pääministeriksemme sijoitetusta herra Sote-Nuijasta. Tai reagoida tosissaan uusimpaan ärsykkeeseen, jonka Absurdanian kansallisteatterin tuorein Trump-spektaakkeli on meille tuottanut.
Mutta mitä erityisen kohentavaa siitä seuraisi?
Tässä lehdessä nostettu utopian käsite haastaa hillitsemään reaktiotamme jokaiseen liikahtavaan asiaan somereaktiivisuuspäissämme.
Utopian käsite voidaan ymmärtää useilla tavoin. Gummeruksen sivistyssanakirja ilmaisee arkipuheessa vallalla olevan tarkoituksen. Sen mukaan utopisti on ”epäkäytännöllinen uneksija ja haaveilija”. Tätä utopian käsitteen mielleyhtymää soveltaa tässä lehdessä sarjakuvataiteilija Liv Strömquist. Hänen mielestään jokainen poliitikko, joka uskoo jatkuvaan kasvuun, on fantasian vallassa elävä utopisti. Samoilla linjoilla on tutkija Ruth Levitas. Tosin hänelle utopia käsitteenä edustaa fantasian sijaan vallitsevan tilan vastakuvan esittämisen mahdollisuutta. Kirjassaan Utopia as Method – The Imaginary Reconstitution of Society hän puhuttelee heitä, jotka ajattelevat, että utopiassa on kysymys mahdottomasta:
”Se, mikä todella on mahdotonta, on jatkaa samaan tapaan kuin nyt elämme – jumittuneina sosiaalisiin ja ekonomisiin systeemeihin, jotka rikastavat muutamaa, mutta tuhoavat ympäristön ja köyhdyttävät valtaosan maailman populaatiosta.”
Kritiikkiä, reagointikykyä ja vastarintaa tarvitaan. Ne ovat eettisen ohjauksen, ymmärryksen ja totuuden tavoittelun keskeisimpiä työkaluja. Mutta minne työmme meitä ohjaa? Suunniltaan oleva aikamme tarvitsisi yhteistä suuntaa selkeyttävät utopistinsa. Paikka on auki, mutta pätevän työvoiman puute asettaa hyvän huomisen tuotannolle pullonkaulan.
Vieläkö on villihevosia? Yhteiskunnallinen unelmointi ja utopiat ovat – tai niiden ainakin pitäisi olla – keskeinen modernin demokratian väline. Teppo Eskelinen ja Keijo Lakkala, jonka teksti utopioista on luettavissa myös tässä lehdessä, väittävät Politiikasta.fi-sivustolle kirjoittamassaan artikkelissa, että ”parempia tulevaisuuden näkymiä” syntyy ainoastaan silloin, kun yhteisössä vallitsee sekä usko muutoksen mahdollisuuteen että kyky hahmottaa nyky-yhteiskunnan ”vastakuvia”.
Toisin sanoen vasta utopiat antavat politiikalle mielekkyyttä.
Mikä on oma utopiani? Keine ahnung, mutta ainakin siihen kuuluu ymmärrys ihmisyydestä aina jatkuvana ja muuttuvana ihmiseläinten projektina. Ihmisyyden ymmärtäminen projektina tarkoittaa itselleni vastuuta siitä, minkälaista ihmiskäsitystä ja -olemusta syötän yhteiseen psykosfääriimme.
Ihmisyys on yhteistä, ja projektiin voi ottaa osaa aloittamalla itsestään. Vaikka suhtautumalla aluksi itseensä, pimeyteensä ja herkkyyteensä samalla myötätunnolla kuin haaveilee maailman ihmisten suhtautuvan niihin sinussa.
