Normaalin rajoilla
Sanni Purhonen tutkii vammaisuuden ja muiden kaavoista poikkeamisen kuvia elokuvissa, televisiosarjoissa ja ylipäänsä taiteessa, viihteessä ja elämässä. Blogin kirjoittaja on runoilija, Kynnys ry:n tiedottaja, kriitikko ja elokuvahullu.
DocPoint 2025 on juuri alkamassa! Ennakkoon näkemissäni elokuvissa korostuivat ainakin traumaattiset tai muuten ongelmalliset perhesuhteet sekä arkistoaineiston monipuolinen käyttäminen kerronnassa.
Ohessa muutama poiminta festivaalin ohjelmistosta.
Patrice: The Movie (2024) esittelee katsojalle valloittavan nimihenkilönsä Patrice Jetterin sekä tämän poikaystävän Gerry Wickhamin. Kuten niin monet muut, pariskunta tahtoisi naimisiin ja asua yhdessä. Sepä ei vain olekaan niin yksinkertaista, sillä avioituminen saattaisi tässä tapauksessa johtaa vammaisten henkilöiden sosiaaliturvan loppumiseen ja siihen heillä ei ole varaa.
Ohjaaja Ted Passon välittää hyvin Patricen persoonan, elämänilon ja monet kiinnostuksen kohteet. Dokumentti ei kuitenkaan onneksi ole sokerinen tai peittele vaikeuksia ja sitä kohtuutonta tilannetta, johon Patrice ja Gerry ovat joutuneet. Heillä on monia kohtalotovereita. Vammaisten henkilöiden asema ja esimerkiksi työllistyminen ei ole Yhdysvalloissa ainakaan helpottumassa Trumpin uuden hallinnon myötä.
Elokuva kasvaa hyvän mielen tarinasta tärkeäksi ja ajankohtaiseksi aktivismin kuvaukseksi. Eritysmaininnan ansaitsee Patricen piirrosten ja tarinoiden onnistunut käyttö osana kokonaisuuden lavastusta.
Niin ikään, päähenkilön taidetta hyödynnetään oivaltavasti Lawrence Côté-Collinsin ohjauksessa Billy (2024). Ohjaaja ja Billy Poulin tutustuivat aikanaan yhteisen elokuvaprojektin parissa. Heitä yhdistävät taiteellisuus, mutta myös mielenterveyden ongelmat, alkoholismi ja ulkopuolisuuden kokemukset. Billyn hoitamattomat ongelmat olivat kuitenkin vaaraksi niin hänelle itselleen kuin muille ihmisille ja aloitteleva taiteilija päätyi lopulta vankilaan tapoista tuomittuna.
Côté-Collins yrittää ymmärtää tapahtunutta ja saa avukseen runsaasti Billyn kuvaamaa materiaalia ja äänikasetteja. Kokonaisuudessa punotaan taitavasti yhteen Billyn aineistoa, kokeellista animaatiota ja leikkausta, mikä keventää tarinan seuraamista. Vaikka kuvatut tapahtumat ovat vakavia, sävy ei ole tuomitseva. Elokuvan aikana katsoja tutustuu Billyyn pikkuhiljaa ja pääsee sisälle tämän kokemuksiin. Mikä tärkeintä, Billykin alkaa ehkä ymmärtää itseään ja tekojansa hiukan paremmin.
Vakavia tapahtumia kuvaa myös festivaalin kansainväliseen kilpasarjaan päässyt Myrid Cartenin esikoisohjaus A Want in Her (2024). Elokuvassa Carten palaa kotiseudulleen Irlantiin etsimään alkoholisoitunutta äitiään Nualaa. Paikallista luontoa hyödyntävä kuvaus on kaunista ja suorastaan runollista, mutta samaan aikaan ränsistyneessä kodissa vierailtaessa usein arkisen raadollista.
Selkeä viesti on, ettei alkoholistia voi pelastaa itseltään. Tytär ei tuomitse äitiään ja taustalla on yhä toivo tilanteen paranemisesta. Välillä palataan vanhoihin kotivideopätkiin. Arkistojen kautta katsoja ymmärtää paremmin naisten suhdetta ja näkee, miten Cartenista kehittyi ohjaaja.
Vielä edellistäkin raadollisempi perhekuvaus on esillä Christine Angot’n esikoisohjauksessa The Family (2024). Ohjaajan edesmennyt isä raiskasi tyttärensä tämän ollessa 13-vuotias. Hyväksikäyttö sai jatkua pitkään. Nyt ohjaaja haastattelee asiasta tienneitä henkilöitä ja ihmisiä lähipiiristään – äitipuoltaan, ex-miestään, äitiään ja tytärtään. Seksuaalisen väkivallan aiheuttama trauma on jättänyt pysyvän jäljen kaikkiin hänen ihmissuhteisiinsa.
Välillä katsojan valtaa raivo siitä, kuinka yksin nuori tyttö ja myöhemmin nainen aikanaan jätettiin tilanteensa kanssa. Samanaikaisesti Angot’n tapa kohdata tapahtunut ja läheisensä vuosia myöhemmin suoraan on rohkea ja virkistävä. Tuhoisa vaikeneminen saa lopun. Elokuva ei päästä ketään helpolla. Silti sen kantava viesti on usko selviämisestä.
Nämä ja monta muuta puhuttelevaa kertomusta on nyt nähtävillä DocPointissa.
