Normaalin rajoilla
Sanni Purhonen tutkii vammaisuuden ja muiden kaavoista poikkeamisen kuvia elokuvissa, televisiosarjoissa ja ylipäänsä taiteessa, viihteessä ja elämässä. Blogin kirjoittaja on runoilija, Kynnys ry:n tiedottaja, kriitikko ja elokuvahullu.
Järjestyksessään 36. Espoo Ciné -festivaalia vietetään 22.–31.8.2025. Vaikka Crip Ciné saikin oman pienoisfestivaalinsa keväällä, kannattaa myös syksyn tapahtumasta panna merkille Crip-sarjan ohjelmisto ja monta muuta vinkkiä!
Ohjaaja Kiril Serebrennikovin draama The Disappearance of Josef Mengele (2025) sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlien Premieres -sarjassa. Oikeutta pakenevan natsitohtorin ja kuoleman enkelin Josef Mengelen (1911–1979) tarina ei taatusti jätä katsojia kylmäksi. Herkimpiä se saattaa hirvittää tai suututtaa.
Kertomuksessa Mengelen aikuinen poika Rolf (Max Brettschneider) saapuu tapaamaan isäänsä Brasiliaan. Hän yrittää turhaan ymmärtää menneisyyden kauheuksia, joista isä ei osoita mitään katumusta. Ohjaajalle tyypillinen aikatasoilla hyppivä kerronta sopii kokonaisuuteen, sillä epärehellisestä Mengelestä tai tämän motiiveista ei kai ole tarkoituskaan ottaa täysin selkoa.
Enimmäkseen mustavalkoinen kuvaus paljastaa opportunistisen ja itserakkaan päähenkilön jylhän estetiikan takaa. August Diehl ilmentää banaalin pahuuden suojista kuoriutuvaa heikkoa miestä julmalla tarkkuudella ja inhimillisesti.
Tehokas tyylikeino ovat värein kuvatut kohtaukset, joissa ihmiskokeita dokumentoidaan. Vammaisten henkilöiden ja muiden vankien hirvittävän kohtelun, ruumiiden leikkelyn ja teloitusten yksityiskohtainen tirkistely on toisinaan jo ällöttävää. Mieleen nousee Jonathan Glazerin taannoinen elokuva Zone of Interest (2023) vertailukohdaksi siinä, miten vähempikin asioiden näyttäminen voi olla tehokasta. Ristiriitaisista tunnelmista huolimatta suosittelen Serebrennikovin uutuutta kaikille, joita nämä teemat vähääkään kiinnostavat.
Pitkälti samoja teemoja Mengele-kuvauksen kanssa käsittelee saksalaisen Andres Veielin dokumentti Riefenstahl (2024). Nimensä mukaisesti se kertoo eräästä kaikkien aikojen ristiriitaisimmasta taitelijasta, ohjaaja Leni Riefenstahlista (1902–2003). Elokuva perustuu Riefenstahlin mittavaan arkistoon ja haastatteluihin. Hän on selkeästi ylpeä työstään ja on tallentanut tarkkaan sen eri vaiheet. Kaikki, mikä hänelle näyttäytyy kauniina, ei etäisyyden päästä ole sitä katsojalle.
Riefenstahl ei tietenkään suostu ottamaan vastuuta osastaan propagandakoneistossa ja suuttuu vihjauksesta, että olisi tiennyt mitään natsi-hallinnon puuhista. Hän vetoaa aina taiteen tekemiseen korkeimpana päämääränään. Väliin on vaikea sanoa, onko kyse silkasta narsismista, itsepetoksesta, vaiko näistä molemmista.
Niin ikään, on kylmäävää kuulla ohjaajan ihailijoiden viestejä ja suitsutusta siitä, kuinka hienoa on, miten hän kuvasi työssään ”Kaikista kauniimpia ihmisolentoja, eikä rampoja”. Vanheneva mutta tyylistään tiukasti kiinni pitävä ja persoonana äkkiväärältä vaikuttava ohjaaja on joka tapauksessa kiehtova kohde dokumentille.
Espoo Cinéssä vierailulla on myös tanskalainen käsikirjoittaja-ohjaaja Jeanette Nordahl. Hän tuo ohjelmistoon uusimman teoksensa Beginnings (2025) ja saapuu paikalle yhden pääroolinäyttelijä David Dencikin kanssa.
Ane (takuuvarma Trine Dyrholm) saa keskellä eroprosessia sairaskohtauksen. Sen seurauksena Anen ja Thomaksen (Dencik) ero ja lapsille asiasta kertominen lykkääntyvät. Pitkän parisuhteen vaiheiden ja sairastumisen kuvaus on tarinassa arkisen uskottavaa. Perheen vanhinta tytärtä Claraa näyttelevä Björk Storm ei häviä vertailussa kokeneemmilleen vaan tekee hienon roolin ahdistuneena teininä, joka reagoi vanhempiensa tilanteeseen milloin traagisesti, milloin melko lailla koomisemmin.
Vammautuminen, kuntoutuminen, avun vastaanottamisen vaikeus ja niin sairastuneelle henkilölle kuin tämän läheisille kasautuvat paineet, välittyvät elokuvasta varsin realistisesti. Ainoastaan kokonaisuuden loppu tuntui hieman alleviivaavalta. Langat sidotaan yhteen tavalla, jota ei välttämättä olisi tarvittu, kun viesti muuten on, että ihmissuhteet saattavat joskus olla sotkuisia.
Olin tälläkin kertaa mukana valitsemassa Espoo Cinén Crip-sarjan elokuvia, joista en voi tietenkään nimetä suosikkiani. Eräs juuri nyt ajankohtaiselta tuntuva sarjan poiminta on Olivier Sarbilin dokumentti Viktor (2024). Ukrainan Harkovasta kotoisin oleva Viktor Korotovskyi tahtoisi puolustaa maataan sodassa, mutta hänen ei anneta tehdä sitä, koska hän on kuuro. Hän päätyy dokumentoimaan sodan tapahtumia valokuvaajana. Mustavalkoinen kuvaus hivelee silmää ja päähenkilön herkkyys liikuttaa sydäntä silloinkin, kun meille paljastuvat tapahtumat ovat kauheita.
Suosittelen festarikävijöille lämpimästi tätä sekä muita Crip-sarjan elokuvia, kuten koko Espoo Cinén ohjelmistoa.
