Normaalin rajoilla
Sanni Purhonen tutkii vammaisuuden ja muiden kaavoista poikkeamisen kuvia elokuvissa, televisiosarjoissa ja ylipäänsä taiteessa, viihteessä ja elämässä. Blogin kirjoittaja on runoilija, Kynnys ry:n tiedottaja, kriitikko ja elokuvahullu.
Tämänkertaisen Espoo Cinén Crip-sarjan suosikkielokuvaani ei tarvitse kauan arvuutella. Se on itseoikeutetusti Salome Chasnoffin dokumentti Code of the Freaks (2020), jonka toimme viime vuonna osaksi myös KynnysKinon ohjelmistoa. Aivan kuten Kynnyksen festareilla, myös Espoossa on lisäksi mahdollista nähdä Tod Browningin klassikko Freaks (1932), johon dokumentin nimi viittaa.
Erityisen ilahtunut olen siitä, että elokuvanäytöksen yhteyteen liittyy 24.8. Crip Ciné -paneeli, jossa aktivistit Sanni Myllyaho, Pinja Eskola ja Jaana Tiiri keskustelevat vammaisrepresentaation historiasta ja merkityksestä elokuvissa sekä nauhoitettu Q&A ohjaajan kanssa. Lisäksi elokuvan voi katsoa myös verkossa.
Myönnetään, etten osaa enää oikein suhtautua festivaalisuosikkiini kriitikon silmin. Miksi sitten olen ihastunut siihen? Ainakin olen vammaisena elokuvan ystävänä, kirjoittajana ja kriitikkona odottanut tällaisen dokumentin näkemistä pitkään. Teknisesti se on suhteellisen perinteinen ja vähän opettavainen kokonaisuus, jossa on mukana runsaasti puhuvia päitä. Tällä kertaa puhuvat päät ovat kuitenkin heitä ja meitä, joiden mielipidettä vammaisuuden kuvauksista elokuvissa harvemmin kysellään: itse vammaisia elokuvantekijöitä ja katsojia, aktivisteja ja tutkijoita. Kommentoijat ovat karismaattisia ja asiantuntevia. Lopputulos ei ole saarnaava vaan taitavasti leikattu ja mikä parasta, hauska katsaus elokuvan vammaishistoriaan.
Moni vammainen katsoja tunnistaa varmasti dokumentin läpikäymät vammaisuuden kuvaustavat ja stereotypiat. Niiden toistuva näkeminen voi olla turhauttavaa. Ainakin omalla kohdallani tuo tunnistaminen oli silti riemastuttava kokemus. Se johti kiinnostaviin keskusteluihin elokuvan nähneiden ei-vammaisten ystävieni kanssa. Suosittelen!
Crip Ciné -sarjan muihin suosikkeihini kuului Lukas Ladnerin dokumentti Eva-Maria (2021). Siinä seurataan liikuntavammaisen Eva-Marian matkaa itselliseksi äidiksi hedelmöityshoidosta synnytykseen ja lapsen hoitoon saakka. Jonkin verran kysymyksiä herätti päähenkilön yksityisyys, toimihan ohjaaja Ladner elokuvan tekemisen aikaan osittain Eva-Marian avustajana.
Selvää kuitenkin on, että päähenkilö on vahvatahtoinen ja tietää itse, mitä haluaa näyttää ja kertoa. Onneksi hän sai myös perheeltään sekä lääkäreiltä asiallista tukea ja kannustusta haaveilleen, sillä toisenkinlaisia tilanteita on olemassa. Tästä tarinasta jäi mieleen optimistinen tunnelma.
Benett Vilmányin uskottava pääosasuoritus puolestaan kannattelee Bernáth Szilárdin ohjausta Larry (2022), joka kertoo tosipohjaisen tarinan änkyttävästä rap-artistista. Vaikkei kokonaisuudessa tiettävästi ole itse vammaisia näyttelijöitä, sen käsikirjoitus on mielenkiintoinen ja monitasoinen. Elokuva pureutuu nyky-Unkarin sosiaalisiin ongelmiin. Se ei tarjoile helppoja ratkaisuja, yksinkertaisen sympaattisia taikka pahoja henkilöitä. Tyylikäs kuvaus ansaitsee eritysmaininnan.
Mainittujen elokuvien sijaan olin hieman pettynyt heppoiseen juoneen ja ratkaisuihin Fernando Francon elokuvassa The Rite of Spring (2022). CP-vammaisen Telmo Iruretan sivuosasuoritus oli kiistatta karismaattinen. Vammaisella henkilöllä oli kuitenkin kokonaisuudessa valitettavasti lähinnä välinearvo päähenkilö Lauran (sympaattinen Valèria Sorolla) etsiessä itseään. Lisäksi avusteinen seksi ja seksityö menivät tarinassa iloisesti sekaisin. Esimerkiksi Kynäniekka eli Pinja Eskola avasi omassa blogissaan hyvin kokonaisuuden eettisiä ongelmia.
Tänään olen vielä menossa katsomaan Crip Ciné -elokuvaa Is There Anybody Out There? (2022). Odotukset vammaisen ohjaajan Ella Glendiningin omakohtaista dokumenttia kohtaan ovat korkealla, onhan se noteerattu ilahduttavasti jo Helsingin Sanomissakin.
Crip Ciné -sarjan lisäksi festareilla tähän saakka näkemistäni elokuvista vaikutuksen on tehnyt muiden muassa Valentina Maurelin palkittu festivaalihitti I Have Electric Dreams (2022). Reinaldo Amien Gutiérrez ja Daniela Marín Navarro vakuuttivat äkkipikaisena ja arvaamattomana isänä ja teinityttärenä, joilla kummallakin on tarinan aikana useampi kasvun paikka.
Tabuaiheet ja vangitseva visuaalinen ote jäivät mieleen Julia Muratin yhtä lailla palkitusta teoksesta Rule 34 (2022). Siinä oikeustieteen opiskelija Simone (roolissaan suvereeni Sol Miranda) etsii itseään ja koittelee seksuaalisia rajojaan. Samalla hänen työssään ja elokuvan tarinassa nostetaan etualalle naisten kokema seksuaalinen ja muu väkivalta. Kertomuksessa on esillä muiden muassa pornografia, mutta sen esitystapa on kauttaaltaan mietitty ja perusteltu. Kokonaisuus kysyy uskaliaita kysymyksiä vallankäytöstä sortumatta mauttomuuksiin. Mia Wasikoswka puolestaan oli uskottavan kylmäävä kulttijohtajahahmo Jessica Hausnerin tyylitellyssä Club Zero (2022) -satiirissa.
Nämä ja monta muuta ajatuksia herättävää elokuvaa voit katsoa Espoo Cinéssä.
