Normaalin rajoilla
Sanni Purhonen tutkii vammaisuuden ja muiden kaavoista poikkeamisen kuvia elokuvissa, televisiosarjoissa ja ylipäänsä taiteessa, viihteessä ja elämässä. Blogin kirjoittaja on runoilija, Kynnys ry:n tiedottaja, kriitikko ja elokuvahullu.
Espoo cinén vammaisuutta käsittelevä Crip Ciné -kokonaisuus on jälleen täällä, tällä kertaa Aspa-säätiön asukasaktiiveista kootun raadin kuratoimana ja seitsemän elokuvan voimin. On ilahduttavaa, että vammaisuutta käsittelevä elokuvasarja on toisella festivaalikierroksellaan paitsi laajentunut, lisäksi selkeästi monipuolistunut pyrkiessään vammaisten tekijöiden omien äänten esiin nostamiseen. Tarjonnassa on mukana vanhoja menestyjiä, kuten Pertti Kurikan nimipäivien vaiheita dokumentoiva raikas bändikuvaus Kovasikajuttu (2012) ja tuoreita hittejä, kuten paraikaa
Osana sarjaa näkemistäni uusista tuttavuuksista minua miellytti tähän asti eniten Kristen Abaten ja Steven Tanenbaumin yhteistyönä käsikirjoittama ja ohjaama Straighten Up and Fly Right (2021). Parikymppisellä Kristenilla (Abate) on selkärankareuma, jonka takia kyyryssä kulkeva ja työkseen koiria ulkoiluttava nainen saa osakseen paljon ohikulkijoiden töllistelyä. Sitten kirjailijan ammatista haaveileva Kristen tutustuu Steveniin (Tanenbaum) ja tämän taiteellisiin ystäviin ja saa elämäänsä uutta potkua.
Abatella ei tosielämässä ole selkärankareumaa, mutta Tanenbaumilla on, ja kaksikko on tuntenut toisensa vuosia. Tuttavuuden vahvuus näkyy. Se saa kertomuksen, joka olisi helposti voinut luisua söpöilyksi, tuntumaan autenttiselta. Vaikka päähenkilöiden elämässä on varmasti haasteensa ja välillä tarinassa ollaan kirjaimellisesti kädet kakassa, sääliä ei havitella. Huumori on purevaa ja Kristenin lakoninen kertojanääni on onnistunut ratkaisu. Osuva ääniraita on elokuvan nimen viittauksesta alkaen sen parhaita puolia.
Autenttinen kokemus on keskiössä myös Charo Maton omaelämäkerrallisessa dokumentissa Eight Stories About My Hearing Loss (2021). Nimensä mukaisesti episodimainen elokuva tuo mieleen novellikokoelman, jonka osat käsittelevät muiden muassa kuulon menettämistä ja identiteettiä.
Maton rauhallisen meditatiivinen kertojanääni yhdistettynä kotivideoihin päästää katsojan lähelle hänen perhettään ja sukuaan. Lopulta kysymys on ennen kaikkea perheyhteydestä, sillä Maton poissaolevalla äidillä on tarinassa olennainen asema. Elokuva on kirje hänelle. Kuuroutuminen näyttäytyy prosessina ja implanteista puhuttaessa ihmisen ja koneen rajat hämärtyvät välillä kiinnostavasti. Niin elokuvissa kuin elämässä, hiljaisuus voi olla yhtä merkitsevää kuin äänet.
Äänet, hiljaisuus, perhesuhteet ja kommunikaation vaikeudet ovat olennainen osa Crip-sarjan ulkopuolelta näkemässäni vaikuttavassa elokuvassa Out of Sync (2021). Sen päähenkilö C (roolissaan vahva Marta Nieto) työskentelee äänisuunnittelijana. Äkkiä äänet kuitenkin menevät epäsynkkaan niin kesken olevassa työssä kuin päähenkilön elämässä. Fantasiaelementtejä sisältävä asetelma tuo mieleen Apichatpong Weerasethakulin Memorian (2021), eikä jää omaperäisyydessään pahasti jälkeen siitä.
Juanjo Giménezin ohjaus on mitä suurimmassa määrin elokuvista kertova elokuva, joka käyttää ovelasti hyödykseen audiovisuaalisen kerronnan mahdollisuuksia. Se palkittiinkin kotimaassaan parhaan äänisuunnittelun Goya-palkinnolla. Jatkuvasti yllättävä tarina on tulkittavissa esimerkiksi mielen järkkymistä kuvaavana trillerinä. Samanaikaisesti se on usein hauska ja liikuttava.
Oman mainintansa Espoon tarjonnasta ansaitsee myös Cannesin festivaalien Fipresci-palkinnon voittanut Emmanuelle Nicotin ohjaus Love According to Dalva (2022). 12-vuotias nimihenkilö (roolistaan niin ikään palkittu Zelda Samson) tuodaan pakolla nuorisokotiin, vaikkei aluksi edes tajua joutuneensa isänsä hyväksikäyttämäksi.
Vaikka aihe on äärimmäisen vakava, mässäilyyn ei missään vaihessa sorruta vaan näkökulma pysyy tiukasti päähenkilön paranemisprosessissa. Meikkien poispeseminen ja hiusten leikkaus voivat tuntua siirtyminä turhan kirjaimellisilta. Joka tapauksessa, katsoja ilahtuu tytön saadessa takaisin edes hitusen lapsuuttaan ja kuvissa näkyvästä muutoksesta. Järjestelmä on moneen kertaan pettänyt Dalvan kaltaiset lapset, mutta realistinen tarina ei tee kenestäkään täyttä hirviötä. Myös Dalvan molempien vanhempien näyttelijät tekevät vaikutuksen pienissä rooleissaan.
Mainittujen lisäksi mieleeni jäi ainakin Nikki Hansebladin luonteva ja sympaattinen pääosasuoritus ADHD:n ja ihastusten kanssa kipuilevana 18-vuotiaana Joannana Christoffer Sandlerin ohjauksessa So Damn Easy Going (2022). Kehonrakentaja Eszter Csonka puolestaan panee kiistatta peliin niin kroppansa kuin sielunsa László Csujan ja Anna Nemesin elokuvassa Gentle (2022), vaikka tulinkin kertomuksesta lähinnä surulliseksi.
Nämä ja arvatenkin vielä monta muuta elämystä on tarjolla Espoo cinéssä!
