Normaalin rajoilla
Sanni Purhonen tutkii vammaisuuden ja muiden kaavoista poikkeamisen kuvia elokuvissa, televisiosarjoissa ja ylipäänsä taiteessa, viihteessä ja elämässä. Blogin kirjoittaja on runoilija, Kynnys ry:n tiedottaja, kriitikko ja elokuvahullu.
Kuten niin monet muut, minäkin olen kuluneen yli puolentoista vuoden aikana ehtinyt jo ikävöidä elokuvateattereihin ja tapahtumiin. Kaikeksi onneksi syksy tuo jälleen mukanaan Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin myös livenä. Monipuolisesta ohjelmistosta löytyy mielenkiintoisia, liikuttavia ja outojakin tarinoita. Seuraavassa muutama suosikkipoimintani:
Jos vammaisuuden kuvauksista puhutaan, yksi kiinnostava esimerkki on kreikkalaisen Jacqueline Lentzoun esikoisohjaus Moon 66 Questions (2021). Tarinassa Artemis (Sofia Kokkali) palaa kotiin hoitamaan isäänsä Parisia (Lazaros Georgakopoulos), jonka liikuntakyky on heikentynyt sairauden myötä.
Aluksi niin elokuvan asetelma kuin Parisin kuvaus vaikuttivat jähmeän passiivisilta. Taitavien näyttelijöiden ansiosta kokonaisuus välittää kuitenkin uskottavan aikuisen lapsen ja vanhemman dynamiikan, jossa kumpikin on vuoroin riippuvainen toisesta. Loppua kohti molemmat päähenkilöt löytävät oman äänensä ja toimijuutensa. Tyylikeinoina käytetyt kotivideopätkät tuovat elokuvaan sopivaa todentuntua.
Tähän asti näkemästäni festivaalitarjonnasta kenties suosikkini puolestaan oli iranilainen Ballad of a White Cow (2020). Minan (Maryam Moghadam) aviomies on tuomittu syyttömänä kuolemaan. Avin Poor Raoufi on luonteva ensimmäisessä elokuvaroolissaan Minan seitsenvuotiaana tyttärenä Bitana. Elokuvia rakastava viittomakielinen kuuro Bita on jopa nimetty Hajir Dariushin tunnetun elokuvan (1972) mukaan.
Elokuvien lisäksi muukin tarinankerronta on olennaista filmissä, joka saa paljon irti ikiaikaisista syyllisyyden ja syyttömyyden teemoistaan ja koko ajan kasvavasta dramaattisesta jännitteestä. Mahdottomaan tilanteeseen joutunut Mina yrittää parhaansa yhteiskunnassa, jossa hänen asemaansa äitinä ja yksinäisenä naisena arvostellaan jatkuvasti, vaikka Bita on selkeästi onnellinen ja fiksu pikkutyttö. Yksilön tilanne on usein täysin absurdi todellisuudessa, jossa kuolemantuomion todetaan tuomareiden suulla olevan ihmisoikeus. Balladin loppu on monitulkintainen ja vavahduttava. Kuvaukseltaan ja äänimaailmaltaan taitavan kokonaisuuden ovat ohjanneet Behtash Sanaeeha sekä pääroolin Moghadam.
Täysin toisenlaisiin tunnelmiin katsojan kuljettaa Udo Kierin vangitseva katse Todd Stephensin tosipohjaisesta henkilöstä inspiraationsa saaneessa elokuvassa Swan Song (2021). Kier esittää vanhenevaa kampaajaa Pat Pitsenbargeria. Hän jättää taakseen ankean hoitokodin kaunistaakseen vaativimman asiakkaansa vielä kerran – tämän viimeiselle matkalle. Elokuvan käänteet taiteilevat koomisuuden rajoilla, menettämättä kuitenkaan uskottavuuttaan.
Kokonaisuudessa on myös äkkisyvä ja järkyttäväkin puolensa, Patin mukana aaveina kulkevat monet aidsiin menehtyneet ystävät ja puoliso. Katsojan on silti vaikea olla hymyilemättä, kun hoitokodin pölyt päältään karistava päähenkilö muuttuu matkan aikana koko ajan hiukan enemmän omaksi itsekseen. Tyylikästä menoa kehystää onnistunut soundtrack.
Yhtä vangitseva on myös Emmanuelle Rivan katse hänen viimeiseksi jääneessä roolissaan. Riva esittää hauskaa sivuosaa islantilaisohjaaja Kristín Jóhannesdóttirin yllättävässä ja pitkään odotetussa elokuvassa Alma (2021). Snæfríður Ingvarsdóttir nimiroolissa on hänkin mieleenpainuva ja vakuuttava.
Alma on tuomittu puolisonsa murhasta, jota hän ei muista tehneensä. Lapsuuden trauman vuoksi nainen on puhekyvytön ja elää psykiatrisessa vankisairaalassa. Sitten Alma saa tietää asioita menneisyydestään, alkaa hiljalleen muistaa ja saada itsenäisyyttään takaisin. Visuaalisesti upea feministinen teos ottaa kantaa esimerkiksi laitostumiseen ihmisten hallinnan muotona. Sen loppu uskaltaa jättää tilaa katsojan tulkinnoille. Filmi kilpailee pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkinnosta neljän muun ehdokkaan kanssa.
Festivaaleilla on tälläkin kertaa myös verkkonäytöksiä. Niistä suosittelen katsastamaan erityisesti turkkilaisen Ferit Karahanin Berliinin elokuvajuhlilla Panorama-sarjassa Fipresci-palkitun ohjauksen Brother’s Keeper (2021). Siinä ennestäänkin karu arki poikakoulussa järkkyy yhden koulun oppilaista sairastuttua mystisesti. Rakennuksilla, ovilla ja ikkunoilla on elävä roolinsa mustaa huumoria tihkuvassa tragediassa.
Pikaisina mainintoina tekoälytarinoista pitävien kannattaa katsastaa Dan Stevensin karismaattinen rooli rakkausandroidina Maria Schraderin elokuvassa I’m Your Man (2021). Lisäksi festivaalin ohjelmistoon kuuluu Venetsian elokuvajuhlien yleisöpalkinnon tuore voittaja Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia (2021). Erityisesti näkövammaisen näkökulmasta tehty kuvaus on onnistunutta Teemu Nikin kertomuksessa, vaikken sen dramaattisimpiin juonenkäänteisiin uskonutkaan.
Nämä ja edustava joukko muita mielenkiintoisia elokuvia on siis mahdollisuus nähdä Rakkautta & Anarkiaa -festareilla. Toivottavasti niistä mahdollisimman moni tulee syksyn mittaan laajemminkin esille myös elokuvateattereihin.
