Normaalin rajoilla
Sanni Purhonen tutkii vammaisuuden ja muiden kaavoista poikkeamisen kuvia elokuvissa, televisiosarjoissa ja ylipäänsä taiteessa, viihteessä ja elämässä. Blogin kirjoittaja on runoilija, Kynnys ry:n tiedottaja, kriitikko ja elokuvahullu.
Tänä karanteenikeväänä yksi valonpilkahdus oli, että pääsin toteuttamaan pitkäaikaisen haaveeni ja vierailemaan Sodankylän elokuvafestivaaleilla 10.-14.6. Perinteikkäät elokuvajuhlat nimittäin järjestettiin verkossa ja ohjelmistoa saattoi vuokrata edullisesti katsottavaksi kotonaan. Ohjelmistossa oli niin vanhaa kuin uutta elokuvaa ja myös edelleen nähtävissä olevia, yhteistyössä Yle Areenan kanssa esitettäviä leffoja sekä keskusteluja.
Vaikka toivonkin pääseväni Sodankylään (ja muutenkin elokuviin taas) oikeasti, oli kieltämättä vaivatonta katsella filmejä kotonaan miettimättä kummemmin muiden töiden sovittelua, esteetöntä matkustusta, majapaikkaa tai avustajakuvioita.
Omalla kohdallani festivaalin mieleenjäävin elokuva oli Kantemir Balagovin kiitosta niittänyt sotakuvaus Beanpole (Dylda 2019). Leningradilaiseen sotavammasairaalaan ja syksyyn 1945 sijoittuva tarina esittelee kaksi sairaanhoitajaa, vaiteliaan Ijan (Viktoria Miroshnichenko), jota Dyldaksikin (”Hernekeppi”) kutsutaan, sekä sodasta palaavan Mašan (Vasilisa Perelygina).
Elokuvan tapa esittää vammaisuutta on monin tavoin ongelmallinen. Liikuntakyvyttömäksi haavoittunut sotilas Stepan (Konstantin Balakirev) haluaa totta kai eutanasian ja Ija puolestaan saa omien sotatraumojensa vuoksi poissolokohtauksia, joiden seuraukset ovat traagiset. Koko sotavammasairaala itsessään on tietysti haavoittuneen kansakunnan vertauskuva.
Vertausten ajoittaisesta alleviivaavuudesta huolimatta en voi olla ihailematta elokuvan jännittynyttä tunnelmaa, maalauksellista kuvausta ja ennen kaikkea Viktoria Miroshnichenkon roolisuoritusta, jonka varassa kokonaisuus lepää. Aavemaisen vaalea, kömpelö ja kanssaihmisiään päätä pidempi Ija voisi helposti olla pelkkä friikki. Hän tuntuu kuitenkin inhimilliseltä ja aidolta. Venäjän Oscar-ehdokkaaksikin yltäneen elokuvan yhtenä innoituksena on Svetlana Aleksijevitšin mestariteos Sodalla ei ole naisen kasvoja. Kokonaisuus jää mieleen pitkäksi aikaa ja se myös palkittiin kansainvälisten elokuvakriitikoiden FIPRESCI-palkinnolla.
Hyvin toisella tavalla haurasta mieltä käsitellään Terry Gilliamin ikuisuusprojektissa The Man Who Killed Don Quixote (2018). Elokuvan aiemmat epäonniset tekoyritykset on moneen kertaan dokumentoitu. Yli 25 vuotta eri näyttelijäkokoonpanojen kanssa tekeillä ollut projekti siis saatiin kuin saatiinkin viimein valmiiksi.
Ärtyisä ja itserakas mainosohjaaja (Adam Driver) kohtaa työtehtävissään monen sattuman summana vanhan opiskelijaelokuvansa pääosan esittäjän (Jonathan Pryce). Käy ilmi, että Don Quijoten roolin omaksuminen osui mieheen niin vahvasti, että hän todella luulee olevansa jättiläisiä vastaan taisteleva soturi.
Seuraa monivaiheinen seikkailu ja sekametelisoppa, jossa riittää Gilliamille tyypilliseen tapaan tarinaa tarinan sisällä ja aika paljon kaikenmoista rönsyä. Yleensä karismaattinen Driver on pääosassa turhankin ärsyttävä ja varsinkin naisten roolit jäävät kokonaisuudessa ohuiksi. Jonathan Prycen mainio suoritus estää silti homman luisumisen täydeksi kaaokseksi. Katsojakin uskoo hänen olevan tarunhohtoinen Don Quijote. Vaikkei elokuva kiilaakaan suosikkieni joukkoon ohjaajan katalogissa, olen iloinen, että se tuli festivaalin myötä katsotuksi.
Sodankylän elokuvajuhlien kattaus ilahduttaa monipuolisuudellaan muutenkin kuin kahden mainitun esimerkin osalta. Myös saavutettavuuden kannalta toivon, että tapahtuma ottaa verkossa toteutettavan osion jatkossa pysyväksi osakseen. Nähdään siis taas Sodankylässä – tai ainakin verkossa!
