Mitä voi sanoa
Yleistä ääneenajattelua ja vapaita hajahuomioita.
Raimo Pesonen on helsinkiläinen kirjailija, kulttuurin seka- ja pätkätyöläinen sekä ankara Dr. Gunnin varhaistuotannon fani, joka jaksaa uskoa ihmisessä oleviin positiivisen muutoksen mahdollisuuksiiin.
Avointa Nato-keskustelua peräänkuuluttavat puheenvuorot kertovat ainakin yhdestä suomalaisen Nato-keskustelun erityispiirteestä: liittoutumisen kannattajat jättävät vastakkaiset puheenvuorot usein huomiotta, sivuuttavat ne aivan kuin niitä ei olisi esitettykään.
Nato-jäsenyyttä vastustavista puheenvuoroista ei kuitenkaan ole ollut pulaa. Puolustavien ja vastustavien puheenvuorojen saama näkyvyys ei sen sijaan ole vaikuttanut olevan tasapainossa. Osin tätä voi selittää median toimintatavoilla, joissa haetaan jatkuvasti merkkejä muutoksesta (jonka oletetaan myös usein olevan myönteistä ja väistämätöntä).
Juho Rahkonen esittää Tampereen yliopiston Journalismin tutkimusyksikön julkaisussa Nato ja media – Suomen turvallisuuspolitiikasta käyty julkinen keskustelu 2003–2004 monien journalistista työtä ohjaavien käytäntöjen ja kirjoittamattomien periaatteiden olevan omiaan tekemään journalismista Natomyönteistä. ”Uutistyön käytännöt ohjaavat journalisteja horjuttamaan vallitsevaa linjaa (sotilaallinen liittoutumattomuus) ja etsimään viitteitä linjan muutoksesta (sotilaallinen liittoutuminen). Näin media osaltaan luo kuvaa, että Suomea ollaan viemässä Naton jäseneksi ja että liittoutuminen on vain ajan kysymys. Toinen Nato-jäsenyyttä kohti vievä käytäntö mediassa on se, että varsinkin pääkirjoituksissa ja kolumneissa luodaan jatkuvasti mielikuvaa nopeasti muuttuvasta maailmasta, joka pakottaa Suomen tarkkailemaan turvallisuuspoliittisen perusratkaisunsa pitävyyttä. Kolmas käytäntö liittyy median rooliin yhteiskunnallisen päiväjärjestyksen rakentajana: kun media pitää Nato-kysymystä näkyvästi otsikoissa, Natosta tulee ihmisille vähitellen tuttu asia. Mediassa on myös sellaisia käytäntöjä, jotka loitontavat Suomea Nato-jäsenyydestä. Nämä ovat kuitenkin enemmän riippuvaisia median ulkopuolisista tapahtumista kuin Nato-jäsenyyttä vievät käytännöt.”
Rahkosen mukaan suomalaisessa mediassa ei ole salaliittoja sen enempää Nato-jäsenyyden edistämiseksi kuin liittoutumattomuuden säilyttämiseksikään. Tutkimuksen julkaisun jälkeen muun muassa Helsingin Sanomat on ilmoittautunut Nato-jäsenyyden kannattajaksi ja keskustelu on muutenkin saanut uusia sävyjä viimeisten kymmenen vuoden aikana, mutta Rahkosen esittämät näkemykset median sisäänrakennettujen käytäntöjen merkityksestä vaikuttavat edelleen hyvin uskottavilta.
Muutoksen väistämättömyydestä tai (oletusarvotaan myönteisestä) kehityksestä puhumalla saa Nato-keskustelussa helposti yliotteen, ja tätä asetelmaa liittoutumisen kannattajat ovat myös käyttäneet hyväkseen. Ajoittain he sentään myöntävät vastustavien puheenvuorojen olemassaolon kutsumalla niitä vanhan toistoksi, menneisyyteen jämähtämiseksi, poteroista huutelemiseksi tai riitelemiseksi.
Liittoutuminen tarkoittaa sotilaalliseen voimaan nojautumista (oli tuo voima sitten todellista tai kuviteltua), ja tuo valinta määrittelee hyvin pitkälle sen, millaisina näemme tulevaisuuden suurimmat uhat, ja tietysti myös sen, millaisia ratkaisuvaihtoehtoja niihin ensisijaisesti haetaan. Vanha sananlasku ”ken härjillä ajaa, se härjistä puhuu” pätee tähänkin.
Sotilaalliseen voimaan nojautuminen vaikuttaa kaventavan ajattelua ja esille nousevien ratkaisuvaihtoehtojen valikoimaa jo nyt: Nato-keskustelu pyörii pääasiassa kapeasti ymmärretyn turvallisuuskäsitteen ympärillä ja pyrkii kiistämään esimerkiksi liennyttävien poliittisten ratkaisumallien merkityksen. Keskustelu banalisoituu herkästi pelkkien sotilaallisten vaihtoehtojen ympärille, ja silloin on aina vaarana se, että ruokitaan kaikkien osapuolien keskinäisen epäluuloisuuden kehää.
Nähdäkseni liittoutuminen kaventaisi olennaisesti Suomen poliittista liikkumavaraa ja lisäisi todennäköisyyttä siihen, että joudumme osallisiksi suurvaltojen ristiriitoihin. Se tulehduttaisi suhteet Venäjään luomalla epäilyksen siitä, että Suomen aluetta voitaisiin kriisitilanteessa käyttää sitä vastaan. Liittoutumattoman Suomen joutuminen sotilaalliseen konfliktiin ilman eurooppalaista suursotaa on (tutkija Charly Salonius-Pasternakin visioista huolimatta) hyvin epätodennäköistä, kun taas liittoutuminen nimenomaan lisäisi tuollaiseen konfliktiin joutumisen todennäköisyyttä niin suursodan yhteydessä kuin sen ulkopuolellakin – antamatta kuitenkaan uskottavia takeita avun saamisesta.
Lyhyesti sanoen uskon Naton tuottavan Suomelle ratkaisevalla tavalla enemmän turvattomuutta kuin turvallisuutta. Suomen Nato-jäsenyys aiheuttaisi myös ainakin paikallisen varustelukierteen ja lisäisi omalta osaltaan vastakkainasettelua Euroopassa, jossa puolueettomilla ja liittoutumattomilla mailla on perinteikäs ja arvostettu asemansa.
Tällä hetkellä Suomen Nato-jäsenyyttä perustellaan ”yllättäen muuttuneella” Venäjällä (joka paradoksaalisesti on samalla ”ollut aina arvaamaton”). Turvallisuuspoliittisten ratkaisujen pitäisi kuitenkin yltää vähintään vuosikymmenien päähän eikä perustua äkkiliikkeisiin. Suomen puolueettomuuspolitiikan ja liittoutumattomuuden jatkumo on täyttänyt tämän vaatimuksen. Lopulta meidän jäsenyytemme Natossa merkitsisi turvautumista kylmän sodan maailmaan luotuun, aseiden tuottamaan turvallisuuteen nojaavaan järjestelmään. Naton oppi ydinasein tehtävän ensi-iskun mahdollisuudesta saattaisi Suomen uudenlaisen tilanteen eteen ilman aiheesta käytyä keskustelua tai mahdollisuuksia vaikuttaa asiaan. Ympäristöongelmien, luonnonvarojen hupenemisen, liikakansoituksen ja entistä tuhoisampien aseteknologioiden leviämisen vaivaamassa maailmassa Nato on menneisyyden jäänne, jonka keinovalikoima on sekä ilmeinen että rajoittunut. Sodan ja rauhan välisen selkeän rajan hämärtyminen ja väliin jäävällä harmaalla alueella tapahtuvien konfliktien yleistyminen syö sekin Nato-jäsenyyden uskottavuutta. On myös niin, että jos ihmiskunta aikoo selvitä tulevista vuosikymmenistä ja jopa vuosisadoista, sen on opeteltava uudenlaisia tapoja ratkaista konflikteja, ja siinä suhteessa kompromissien hakemiseen tottuneilla puolueettomilla mailla on tulevaisuudelle enemmän annettavaa kuin mahtavimmillakaan sotilasliitoilla. Tässä välttämättömässä oppimisprosessissa omaa olemassaoloaan (useimpien organisaatioiden tavoin) varjelevat sotilasliitot ovat vähintäänkin hidasteita, jos eivät esteitä, ja liittoutumien ulkopuolella pysyttelevien maiden toimintamallit ja -mahdollisuudet taas vastaavasti arvokkaita.
Yleisesti ottaen Nato-jäsenyyden vastustajien perustelut ovat muuttuneet ajan mittaan suhteellisen vähän. On toinen asia, kertooko tämä siitä, ettei argumentteja ole tarvinnut muuttaa, koska niitä ei ole kumottu, vai pelkästä vanhan naarmuisen levyn paikalleen juuttumisesta, kuten jäsenyyden kannattajien kuulee usein väittävän.
Vastustavien näkemysten muuttumattomuus korostuu varsinkin silloin, kun niitä tarkastelee suomalaisen Nato-keskustelun toisen erityispiirteen valossa: jäsenyyden kannattajien perusteet ovat vaihdelleet hyvinkin paljon poliittisten suhdanteiden mukana. Vuosituhannen vaihteessa Natoon liittymistä perusteltiin nimenomaan sillä, että Nato ei ole Venäjälle minkäänlainen uhka, vaan paremminkin keskustelukerho, jolle Venäjä on luonteva yhteistyökumppani taistelussa maailmanlaajuista terrorismia vastaan. Tällä hetkellä meidän pitäisi taas liittyä Natoon, koska tuo sama Venäjä on laajentumishaluinen, siihen ei voi koskaan luottaa, se voi hyökätä millä hetkellä hyvänsä ja ainoastaan Nato on ainoa sotilaallinen voima, joka voi asettua sitä vastaan. Parhaimmillaan vastakkaiset perustelut saattavat olla käytössä samaan aikaan, vieläpä yhdessä ja samassa julkaisussa, kuten Suomen Atlantti-Seuran vuonna 2007 julkaisemassa pamfletissa Nato ilman tunteilua. Nato-jäsenyys ei pamfletin mukaan käytännössä lisäisi riskejämme, mutta pelkkä Naton lähentyminen on niin kuitenkin jo tehnyt.
Nato-jäsenyyden puolesta esitettyjen perusteluiden muutoksista voi tietysti olla montaa mieltä. Joko se kertoo Nato-jäsenyyden monipuolisista ulottuvuuksista ja jäsenyyden kannattajien valppaudesta ajan virrassa – tai sitten se osoittaa Nato-jäsenyyden olevan itseisarvo, johon ripustaudutaan sokeasti ja jota perustellaan millä tahansa käteen sattuvalla.
Uusien näkökulmien hakeminen (tai vanhojen esittäminen sellaisina) on keskustelussa ilman muuta taktisesti viisasta. Se mahdollistaa aloitteen ottamisen ja saa vanhat pölyiset käsitykset vaikuttamaan raikkaammilta. Tässä suhteessa liittoutumisen kannattajat ovat ehkä onnistuneet keskustelussa vastustajia paremmin.
Toisaalta väite (avoimen) keskustelun puuttumisesta osuu Naton kannattajien omaan nilkkaan: keskustelua ei synny, ellei toisen osapuolen näkemyksiin tartuta. Jos ne ovat vanhentuneita tai onttoja, niiden kumoamisen pitäisi olla helppoa. Kertooko vastustavien äänten sivuuttaminen lopulta muusta kuin jäsenyyden kannattajien omasta epävarmuudesta?
Kolmas – ja kaikkein leimallisin – suomalaisen Nato-keskustelun erityispiirre on sen muuttumattomuus. Jäsenyyden vastustajat ovat esittäneet argumenttinsa, kannattajat ovat jättäneet ne käsittelemättä ja vaihdelleet omia perusteluitaan tilanteen mukaan. Tätä on jatkunut vuodesta toiseen. Samalla mielipidetiedustelujen tulokset ovat säilyneet hämmästyttävän yhdenmukaisina: suomalaisten selkeä enemmistö on vastustustanut Natoa niin kauan kuin kansan mielipiteitä on gallupeissa kyselty. Lehtien pääkirjoitustoimituksissa, puolustus- ja ulkoministeriössä, elinkeinoelämän ja ylipäätään poliittisen ja taloudellisen eliitin piirissä tilanne vaikuttaisi olevan tismalleen päinvastainen, kuten Vallan sisäpiirissä -tutkimuksen pohjalta voi odottaakin.
Ja kuten aiemmin todettiin, Suomi on kaiken aikaa hivuttautunut kohti Natoa – keskustelun ja mielipidetiedustelujen tulosten paikallaan junnaamisesta huolimatta. Tätä savuverhon suojassa tapahtuvaa vääjäämätöntä lähentymistä voi kutsua Nato-keskustelun neljänneksi erityispiirteeksi. Voisiko olla niin, että nämä erityispiirteet selittävät osin toisensa? Jäsenyyttä ajavien ei kannata antautua todelliseen tai avoimeen keskusteluun, koska Natoa kohti mennään kuitenkin koko ajan ja vääjäämättä. Vastaavasti jäsenyyden vastustajat pysyttäytyvät vanhoissa fraaseissaan, koska mielipidetiedusteluissa liittoutumattomuuden kannatus näyttää vakaasti pysyvän Natojäsenyyden kannatusta ratkaisevasti korkeammalla tasolla.
Jos selitys on tämä, keskustelun pattitilanteelle voi lähiaikoina veikata loppua, koska hivuttautumisvara jäsenyyttä kohti on todennäköisesti käytetty melko loppuun. On aika muodostaa kanta suuntaan tai toiseen, ja silloin vastakkaisten näkemysten olemassaolo on tunnustettava. Liittoutumista tai liittoutumattomuutta puolustavien argumenttien laatu tai määrä ei ole ongelma, jyvät erottuvat kyllä akanoista. Ongelma on se, että tällä hetkellä jäsenyyttä innokkaimmin ajavat tahot haluavat määritellä keskustelun säännöt omien ehtojensa pohjalta. Avoin – siis periaatteessa läpinäkyvä, tasaveroinen, rakentava, myönteinen, todellinen – keskustelu vaikuttaa Naton suhteen tarkoittavan tällä hetkellä käytäntöä, jossa lähinnä jäsenyyttä kannattavat puheenvuorot noteerataan mediassa, olivat nuo puheenvuorot sitten näennäisesti neutraaleja tai avoimen myönteisiä. Kyseessä on hegemonistinen pyrkimys määritellä käsiteltävän aiheen rajat niin, ettei vastakkaisten näkemysten olemassaoloa edes tunnusteta, jolloin niitä ei tarvitse käsitellä lainkaan. Vastaavasti hegemonialle itselleen tyypillisiä piirteitä ei sen sisältä käsin yleensä tunnisteta.
Viime vuosikymmenen finanssikriisin (ja edelleen jatkuvan talouskaaoksen) tuottanut markkinoiden vapauttamisen ihmeitätekevään vaikutukseen nojaava ajattelu on tästä hyvä esimerkki, samoin Suomessa eurojäsenyyteen liittyneiden ongelmien käsittely, tai paremminkin käsittelemättömyys. Ennen jäsenyyttä esitetyt vaihtoehdot leimattiin utopistisiksi silloin, kun niistä ei vaiettu kokonaan, eikä päätöksentekijöillä ole juuri ollut valmiuksia virheellisiksi osoittautuneiden näkemyksiensä tarkistamiseen ongelmien ilmaantumisen jälkeenkään.
Yhteen totuuteen nojaaminen, ”harjoitetulle politiikalle ei ole olemassa vaihtoehtoa” -väittämät ja muut there is no alternative -thatcherismin muunnelmat istuvat suomalaiseen keskustelemattomuuden kulttuuriin niin hyvin, että noita fraaseja on syytä pitää silmällä. Suomi ei muutu Pohjois-Koreaksi, vaikka markkinavoimien loputtoman vapauttamisen tieltä otettaisiin askeleita niiden säätelyn suuntaan, eivätkä Suomen kansaa Siperiaan rahtaavat junat käynnistä moottoreitaan, vaikka Nato-jäsenyydelle sanottaisiin ei.
Vaihtoehdoista vaikeneminen, niiden sivuuttaminen ja mitätöinti on erityisen helppoa niissä asioissa, joissa suuret mediatalot ovat valinneet puolensa. Vastaväitteiden voi luottaa hukkuvan pikku-uutisina valtavan jokapäiväisen informaatiotulvan kohinaan.
Teksti on katkelma Like Kustannuksen 2015 julkaisemasta pamfletista Nato hampaankolossa.
