Mitä voi sanoa
Yleistä ääneenajattelua ja vapaita hajahuomioita.
Raimo Pesonen on helsinkiläinen kirjailija, kulttuurin seka- ja pätkätyöläinen sekä ankara Dr. Gunnin varhaistuotannon fani, joka jaksaa uskoa ihmisessä oleviin positiivisen muutoksen mahdollisuuksiiin.
Köyhät ovat läntisten markkinatalouksien sylkykuppeja, viimeisiä neekereitä. Ihmisryhmä, jonka näkymättömäksi tekeminen on armeliaisuuden osoitus. Silloin kun enemmistön määrittävä katse heidät löytää, nähdään likaa, naurettavia yksityiskohtia, puuttuvaa moraalia ja ylipäätään asioita, jotka eivät voi olla meitä kunnon ihmisiä suututtamatta.
Yhteiskunnat suojaavat rakenteitaan ohjaamalla sisäisiä paineita järjestelmän kannalta harmittomiksi katsottuihin suuntiin. Naiseksi syntyminen tarkoittaa edelleen stigmaa suuressa osassa maailmaa. Uskonto, väärä ihonväri tai äidinkieli kelpaavat erottaviksi tekijöiksi, seksuaalisesta suuntautumisesta puhumattakaan. Käytännön esimerkkien kirjo ulottuu arkisesta syrjinnästä uusien homolakien kannustamaan katuväkivaltaan Venäjällä, intialaisnaisten joukkoraiskauksiin ja Falun Gongin kannattajien vainoamiseen Kiinassa.
Liberaalissa lännessä näille muun maailman uutisille kohotellaan aiheellisesti kulmakarvoja. Täällä vakavastiotettava poliitikko ei voi – ainakaan periaatteessa – edistää uraansa laukomalla homo- ja neekerivitsejä tai vähättelemällä naisia.
Sylkykuppeja kuitenkin tarvitaan. Koska omilla ansioillaan, lahjoillaan ja ahkeruudellaan rikastunut ihminen on meidän yhteiskuntamme suuren kertomuksen ydin, hänen vastakohtansa täytyy olla köyhä, joka on päätynyt surkeaan tilanteeseensa niin ikään omilla ansioillaan – tai niiden puutteella. Voittaja ponnistelee, häviäjä luovuttaa. Kumpikin on saavuttanut asemansa itse, ja ansaitsee sen mukaisesti myös ihailua tai inhoa.
Koska köyhyys on todiste kyseenalaisista luonteenpiirteistä, siihen syyllistyvien verbaalinen ruoskinta tai ihan suora kiusaaminen eduskuntaa myöten ei herätä vastalauseita. Elämme todeksi kuvakirjaa Tatu ja Patu sosiaalipummeina. Kun katuun ruuvattavilla piikeillä karkotetaan nukkumapaikkaa etsiviä kodittomia Lontoossa, miksi samanlaisia piikkejä ei voisi käyttää myös Helsingissä vakiopaikoillaan kyyhöttävien kerjäläisten häätämiseen?
Parasta tässä kaikessa on tietysti se, että köyhyys keskittyy usein niille samoille ihmisryhmille, joiden kimppuun käyminen julkisuudessa vaikuttaisi muuten kovin rumalta: maahanmuuttajat, yksinhuoltajat, nuoret, sairaat ja vanhukset.
Kolumni Rauhan puolesta -lehdessä 4/2014