Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Riina Yrjölä
En aio juosta yhtäkään maratonia tai siirtyä kohti puritaanista elämää.
Olen viimeaikoina pakon sanelemana viettänyt hiljaiseloa. Iisakin kirkon rakentamista muistuttava elämänprojektini – eli väitöskirjani – on laitettava kansiin ja lähetettävä painoon. Sitten on väiteltävä. Ja mietittävä, mitä seuraavaksi elämässäni tekisin. Yksi aikakausi elämässäni on ohi. Auttamattomasti.
Koska olen sananmukaisesti elänyt erakkoelämää viimeiset kaksi kuukautta, ainoa avaukseni ulkopuoliseen maailmaan on ollut Facebook. Samaan aikaan kun olen painiskellut stressin aiheuttamien unettomien öiden, mahakipujen, päänsärkyjen ja muiden terveyttä rassaavien oireideni kanssa, ystäväni ovat eläneet sosiaalista ja iloista elämää. Kun heidän viestittelyitä tutkailee, voisi luulla että koko Suomi joogaa, syö orgaanista ruokaa ja siinä sivussa kieltäytyy sokerista, rasvasta, gluteiinista, alkoholista, lihasta, kalasta, kanamunista ja vaikka ties mistä.
Siis toisin kun minä, joka on sinnitellyt eteenpäin pakasteilla, banaaneilla ja kahvilla, he ovat eläneet täydellisyyteen pyrkivää elämää. Naamakirjan kuvat pursuavat liikettä, tunnetta ja päämäärää – urheilua, ulkoilmaa, aurinkolaseja, itseleivottuja leipiä, suksia, katettuja illallisia, takkatulta ja matkustelua maailman tappiin (ja takaisin).
Tietenkin naamakirja on ihanneminuuden peilaus, jossa narsistinen itseoivallus kiteytyy. Siellä ei voivotella krapulaa tai julkisteta ryyppyputkiaan. Ei kerrota yhdenillan suhteista. Pettävistä puolisoista. Dementoituneista vanhemmista. Ahdistuneisuudesta. Syrjäytyneisyydestä. Rahahuolista. Ei, naamakirjassa kaikki ovat onnellisia, terveitä, urheilullisia ja tehokkaita. Jokainen lapsi nauraa, leikkii ja on terve. Puolisot ovat komeita ja ihania. Kodit ovat kauniita ja anopit kivoja. Kukaan ei ole työtön tai onneton. Kuten en tietenkään minäkään.
Mutta takaisin asiaan, eli terveelliseen elämään. Naamakirjassa keski-ikäisyyttä lähenevien ystävieni suurin huoli näyttää nykyisin olevan oman terveyden vaaliminen, joka koostuu askeettisesta elämästä ja rankasta urheilusta. Päämääränä on nauttia vaivattomasta vanhuudesta ihan tappiin asti, nivelet notkeana ja keho puhtaana kaikesta epämääräisistä lisäaineista ja myrkyistä. Kaikki tämä mahdollistaa matkustamisen maailman ympäri vielä yhdeksänkymppisinä, imien tätä ihmeellistä elämää sisäänsä. Täysillä tiedostaen, mitä maailmassa tapahtuu. Lukien, kokien ja tuntien. Ja lopulta kaatuen saappaat jalassa.
Realiteetti on kuitenkin toinen, ja se on syy, miksi minulla ei ole ikinä ollut mitään sen suurempaa hinkua elää kamalan vanhaksi. Olen hoitanut nuorena isoisääni, joka oli aikoinaan menevä mies. Ronski ja rohkea ihminen, joka neuvoi minulle jo varhain, että ei kannata liian pitkään elää. Sillä jos liian vanhaksi elämistä hinkuaa, voi olla että viimeiset vuodet ovat kun hiiliä polttelisi. Ja se ei ole kamalan kivaa touhua se. Kun vessaankin pitää mennä, lapsenlapsen kanssa, jonka tehtävänä on tarkistaa, ettei vaan tipu pöntöltä.
Olen myös katsellut upeaa isoäitiäni, joka 101-vuotiaana vieläkin elää kotonaan. Jolle elämän suurin ilo oli autolla ajaminen, ystävien tapaaminen – kokeminen ja meneminen. Nainen, jolle yksi keskeisimmistä elämän motoista on aina ollut, että kotona pitää aina olla avoimet ovet, oli ihmisillä vierailun syy sitten mikä vaan. Ovet ovat yhä auki, mutta kaverit ovat jo aikaa sitten siirtyneet muille maille. Ainoat vieraat ovat nykyisin jatkuvasti vaihtuvat hoitajat, omat lapset, lapsenlapset tai lapsenlapsenlapset. Niin ja radio ja Hesari, joista edellistä ei kuule ja jälkimmäistä pitää lukea suurennuslasilla.
Voi kuinka ihanaa olikaan jutella omien ystävien kanssa, omista jutuista, on isoäitini minulle todennut. Tai ajaa autolla pitkin mukulakivisiä Helsingin katuja. Ymmärrän isoäitiäni hyvin. En minäkään jaksaisi vastailla kysymyksiin, olenko käynyt vessassa, syönyt lääkkeeni, mikä verenpaineeni on tai mitä haluaisin syödä. Sillä se on tulevaisuus, jos liian vanhaksi elää. Mukaan lukien istuminen lapsenlapsen kanssa sohvalla, joka voivottelee väitöskirjansa painajaismaisuutta, joka yli satavuotiaalle, kaiken kokeneelle ja nähneelle ihmiselle, ei todellakaan ole maailman tähdellisin ongelma.
Joten tässä ilmoitettakoon: En aio juosta yhtäkään maratonia, ottaa askeltakaan kohti maailman korkeimpia vuoria tai siirtyä kohti puritaanista elämää. Vaan sillä aikaa kun ystäväni tätä harrastavat, syön kermakakkuja, valkoista leipää, pasteijoita, jäätelöä ja kaikkea turmiollista. Kaikkea kohtuudella, eikä ikinä itseään liian vakavasti ottaen. Katsotaan, mihin isovanhempieni opit minut vielä vievät. Vanhustenkodissa se sitten viimeistään selviää, jos sellaisia enää vanhuuteni kohdatessa enää edes on olemassa. Mutta jos minut sellaisesta löytää, muistakaa tuoda tuliaisina leivoksia, punaviiniä, salamia ja salmiakkia. Kaikkea paheellista ja kyseenalaista, mikä pakenee aikamme ehdollistetun elämisen pakkoa.
