Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Riina Yrjölä
Kokemuksen, tiedon & muistelun vapaudella on Hongkongissa tarkat rajat.
Viime viikolla tuli täyteen 24 vuotta Tiananmenin aukion verilöylystä. Tosin sitä ei sellaiseksi Hongkongin lehdistössä kutsuttu vaan artikkeleissa siihen viitattiin ”kurinpalautuksena”. Kokemuksen, tiedon ja muistelun vapaudella on siis täälläkin tarkat rajansa. Vuosipäivän uutisia lukiessani sekin tuli jälleen kerran konkreettisesti todettua.
Hongkong on kuitenkin Kiinan ainoa paikka, jossa tätä verilöylyä saa virallisesti muistella tai kritisoida. Joka vuosi kymmenettuhannet ihmiset suuntaavat kohti Victoria-puistossa järjestettävää muistotilaisuutta. Ja viime vuosina yhä hanakammin. Sillä jos 1990-luvulla tapahtuma keräsi vuodesta toiseen alle 50 000 ihmistä, on viiden viime vuoden aikana osallistujia ollut tasaisesti yli 150 000. Osallistujamäärien virallisista numeroista kuitenkin kiistellään. Paikallisen poliisin mukaan kun tapahtuma ei ole ikinä kerännyt 50 000 ihmistä enempää.
Tiananmenin tapahtumat puhuttelevat paikallisia kasvavissa määrin. Tämä muistelu kun ei ole ainoastaan verilöylyn uhrien kunnioittamista. Muistelu on myös symbolinen protesti ihmisoikeuksien, demokratian ja sananvapauden puolesta. Ja näin ollen suora mielenilmaisu Kiinan kommunistista puoluetta kuten myös paikallista poliittista eliittiä vastaan.
Olen jutellut viime kuukausina useiden paikallisten kanssa Hongkongin tilanteesta. Ja olen aistinut ilmassa tulevaisuuden pelkoa. Jokainen on ottanut puheeksi Hongkongin sananvapauden, politiikan ja demokratian tilan nopean rapautumisen. Kiinan vallan lonkerot tunkeutuvat yhä syvemmälle maan talouteen, mediaan ja politiikkaan.
Minua on varoitettu, että Hongkongissa voi tulevaisuudessa tapahtua mitä vaan. Pettyneet kansalaiset saattavat nousta kaduille vaatimaan tasa-arvoa ja demokratiaa. Suurin huolenaihe onkin, kuinka Kiina tähän reagoisi? Voiko Hongkongista tulla toinen Tiananmen, tuttavani ovat pohtineet ääneen. Ironisesti naurahtaen, etteivät tankit ainakaan saaren puolelle helpolla vyöryisi. Ja taas vakavasti jatkaen, ettei Kiinan kommunistinen puolue niin tyhmää sakkia ole, että vastaavan PR-katastrofiin enää sekaantuisi. Pikimmiten he ajaisivat Hongkongin taloudelliseen ahdinkoon – päättäisivät, että vapaan markkinatalouden erityishallintoalue siirretään muualle. Ja kun rahasta on kyse, minua on muistutettu, ihmisoikeudet kyllä antavat tilaa. Ennemmin tai myöhemmin.
Aloitin tämän blogikirjoittamisen noin vuosi sitten täältä Hongkongista. Silloin minulla oli selkeä päämäärä tutkia kriittisesti niin paikallista kuin Kiinan politiikkaa. Mutta nyt kun olen lukenut aiempia blogitekstejäni ja olen todennut että näin ei todellakaan ole tapahtunut. Olen kirjoittanut kaikesta jonninjoutavasta, pyörien oman arkisen elämäni ympärillä. Katukoirista. Salaatista. Hokkaidosta. Autiokylistä ja paikallisista julkkiksista. Muiden sijaan olen puhunut itsestäni kuin vanha kolonialisti konsanaan.
Kiinalaisuuden ruotiminen on kuitenkin vaikeaa. On niin helppo päätyä tuottamaan sitä orientaalista mielentilaa, jossa voivottelee omien arvojen mahdottomuutta näissä ”toiseuden” tiloissa. Määrittelemään ja arvioimaan toisten valintoja ja valitsematta jättämisiä omiin länsimaalaisiin arvoihin ja totuuksiin nojaten.
Olen päätynyt harjoittamaan sananvapautta, joka tuottaa ainoastaan vapaudettomuutta.
Olenkin tämän vuoden aikana oppinut että kirjoittaminen, sananvapauden harjoittamisen muotona, ei ole ainoastaan vaativa mutta myös vastuullinen tehtävä. Kun omat sanat ovat julkisia, niistä tulee oudon tiedostavaksi. Sormet eivät enää tanssi näppäimistöllä huolettoman kevyesti, kun joutuu jatkuvasti miettimään omien sanojen mahdollistavia tekijöitä ja niiden tuotoksia.
Joka on johtanut, tässä nyt todettakoon, joskus kykenemättömyyteen kirjoittaa yhtään mitään. Ikävältä tuntuvaan havahtumiseen, että vaikka minulla on sanat ja niiden vapaus, en osaa käyttää niitä kriittisinä voimavaroina kyseenalaistamaan nykyisyyttäni ja sen totuutta. Ei niinkään että haluaisin puhua totuutta muiden, hiljennettyjen tai alistettujen puolesta vaan että heidän rinnallaan harjoittaisin Sananvapauttani, joka kulminoituu velvollisuudessa puhua totuutta silläkin uhalla, että sillä on seuraamuksia.
Niin, ja kuinka pienenpieniä seurauksia. Toisin kun kiinalaisille, pahinta mitä minulle voi tapahtua on oleskelulupani peruminen. Eli maasta lähteminen ja palaaminen kotiin. Totuudenpuhumisen hinta ei tässä maailmassa ole todellakaan kaikille sama.
