Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Annareetta Rantala
En usko, että voin koskaan todella ymmärtää, kuinka syvävärjättynä maailma toimii.
Kun lähdin Suomesta, olin vielä autuaan tietämätön ja hölmö. Tiedostavana nuorena kuvittelin ymmärtäväni maailman voimatasapainon ja näkeväni läpi pohjoismaisen hyvinvointivaltion kangastuksen. Luulin ymmärtäväni, mitä rasismi tarkoittaa ja kuinka minä, ennakkoluuloton nuori voin sanoa, ettei värillä ole väliä. Mutta voi, kuinka väärässä olinkaan!
Ensimmäisen oppitunnin jälkeen huomasin, että väriskaala Meksikossa on laaja: värivivahteet vaihtelevat lähes mustasta valkoiseen eurooppalaiseen. Ja että jokainen meksikolainen erottaa nämä pienetkin sävyerot toisistaan. Mikä kehittynyt taiteellinen silmä!
Toisella oppitunnilla piti ymmärtää, että tummuus on häpeä. Meksikossa tumma ei voi olla yhteiskunnallisesti korkeassa asemassa. Ihon tummuutta hävetään ja sitä koitetaan vaalentaa sitä varten kehitetyillä ihovoiteilla. Koloniaaliselta ajalta lähtien valkoiset ovat olleet ylhäisöä ja johtaneet maata. Ja johtavat edelleen. Mitä vaaleampi meksikolainen, sitä rikkaampi meksikolainen.
Eikä meksikolaisten naisenlehtien kansissa tai mainoksissa ole muita kuin valkoisia ihmisiä. Blondeja ja vaaleanruskeita hiuksia vilisee kuvissa niin paljon, että luulen olevani jälleen Suomessa.
Pahin tilanne on kuitenkin alkuperäisväestöllä. He ovat eurooppalaisten tulosta lähtien olleet yhteiskunnan pohjamutaa. Eikä tilanne ole juuri parantunut. Alkuperäisväestöllä on väliä vain, kun heillä on myyntiarvoa: kun he ovat lavalla, hymysuin esittämässä kansantanssejaan kameravaloja räpsyville turisteille. Palkka on lähes olematon, mutta onhan tilanne sentään monta kertaa parempi kuin heidän kanssasisariensa kadulla! Heidän, joiden täytyi lähteä omasta kylästään töiden ja paremman elämän perässä, mutta päätyvätkin kadulle kerjäämään tai myymään purkkaa kadunkulmissa. Ja jonka tuotosta heidän täytyy vielä antaa suurin osa myötätuntoiselle esimiehelleen, joka antoi heille tämän uskomattoman mahdollisuuden työntekoon. Noin 8 euroa päivässä ja 12 tuntia työtä lapsiaan samalla silmällä pitäen, äitejä kun ovat.
Mutta kyllähän minä nyt tämän tiesin! Puhuttiinhan tästä jo lukion historian ja yhteiskuntaopin tunneilla, rasismia, paha imperialistinen Eurooppa ja rahan valta. Kyllä maailman paras koulutus osaa opettaa kriittisesti tulkitsemaan niin historiaa kuin mediaakin.
Kolmas oppitunti tulikin sitten kipakalla iskulla suoraan kasvoille. Minun piti myöntää itselleni, ettei minulla ole ― eikä ole missään vaiheessa edes ollut ― hajuakaan siitä, mistä tästä on koko ajan puhuttu. Tiedän kuinka asiat ovat, mutta en usko, että voin koskaan, valkoisena suomalaisena, todella ymmärtää, kuinka syvävärjättynä maailma toimii.
Meksikossa olen vain ja ainoastaan valkoinen. Minut nähdään valkoisena, minut määritellään valkoisena ja minua kohdellaan kuin valkoista. On uuvuttavaa olla ikuinen turisti kaupungissa, jossa asuu. Tämä tarkoittaa, että mitä tahansa yritän ostaa, on minun oltava valmiina, että minulta, valkoiselta turistilta, yritetään huijata liikaa rahaa. Että minun oletetaan puhuvan vain englantia, mutta kun sanonkin asiani espanjaksi, kuulija hämmentyy, eikä edes yksinkertaista buenas tardesianikaan haluta ymmärtää. Että jokainen keskustelu alkaa vastapuolen kysymyksellä: olenko lomilla täällä? Olenko käynyt Cancúnissa (lomapaikassa, jonne vain rikkailla meksikolaisilla on varaa mennä)?
Värin merkitystä Meksikossa kuvaa hyvin se, että heillä on oma erityinen sanansa kuvaamaan vaaleaa ihmistä: güero. Sanaa voi käyttää kuvaamaan niin vaaleaa meksikolaista kuin täysin valkoistakin. Sana güero ei itsessään tarkoita vielä hyvää tai pahaa. Kun se sanotaan meksikolaiselle nuorelle tytölle, se on usein suuri kohteliaisuus. Tarkoittaahan se, että näytät rikkaalta. Mikä yksinkertaisesti tarkoittaa jotain hyvää ja tavoiteltavaa. Mutta kun sitä huudellaan kadulla valkoiselle, sen merkitys on usein samaa luokkaa kuin neekeri Suomessa. Tai sen perään laitetaan sellaisia sanoja tai äännähdyksiä, että Suomessa sitä voitaisiin kutsua jo seksuaaliseksi häirinnäksi.
Tai kyllähän sen ymmärtää miksi näin käy. Lähes kaikki Meksikoon tulevat valkoiset ovat gringoja. Nuoria, jotka tulevat viettämään spring breakkiä Meksikoon, jonka arvo on mitattavissa lähinnä vain sen biitseissä ja halvassa alkoholissa. Meksikolaisille gringot tulevat leveästi ja äänekkäästi rahoineen bilettämään ja pitämään hauskaa ja jättävät sonnat meksikolaisten siivottavaksi.
Kyllähän sitä pitäisi ymmärtää, miksi perään huudellaan güeraa eikä valkoisista juuri tykätä.
Valkoisia halveksitaan, mutta samalla halutaan olla kuin he. Miksipä ei haluttaisi: vaaleampi meksikolainen on aina työnantajasi ja aina rikkaampi kuin sinä. Myös siellä korkeimmalla huipulla, yhtiön johtajana, jossain toisessa maassa, on aina valkoinen, joka päättää siitä, onko sinulla töitä ja millaisella palkalla heidän muurahaisenaan sinun tulee painaa kuusi päivää viikossa. Lisäksi valkoinen on aina lopulta se, joka päättää, kuinka Meksikon talous toimii.
Tästä päästäänkin neljänteen ja tärkeimpään oppituntiin: vain valkoisella on varaa olla suvaitsevainen. Vain valkoisella on mahdollisuus olla värisokea. Samalla lailla, kuin vain rikas voi sanoa, ettei rahalla ole väliä.
Valkoinen sokeus on mahdollista vain, kun on olemassa sortajia ja sorrettuja. Että on olemassa köyhiä maita, joiden ansiosta rikkaat voivat pysyä rikkaina ja näin ollen saada mahdollisuuden ylläpitää hyvinvointivaltiota, ja vain hyvinvointivaltiolla on varaa olla suvaitsevainen. Tämä taas antaa niille sosiaalisesti ylemmän aseman köyhempiin maihin nähden, maihin, jotka ovat lisäksi vielä paheksuttavan epädemokraattisia. Me olemme näin kehittyneitä, me olemme näin suvaitsevaisia, että me voimme päättää, mikä on hyvää kellekin. Valkoisen maailman ylemmyys pohjautuu taloudelliseen ylemmyyteen, joka taas mahdollistaa kulttuurisen ja sosiaalisen ylemmyyden.
Tämä ylemmyys yltää mukavasti myös yksilöiden tasolle. Enkä ole lainkaan varma, onko radikaaleinkaan valkoinen valmis luopumaan näistä mukavuuksistaan. Nimittäin vain Suomen taloudellinen asema mahdollistaa downshiftauksen ja valkoisen vapauden ylväimmän esimerkin: reppureissauksen. Reppureissaus on valveutuneisuuden tekopyhin muoto. Reippureissaus on mahdollista tällaisenaan vain niin, että rikkaasta valtiosta tuleva voi puolen vuoden supermarketin kassan palkalla seikkailla tupla ajan Latinalaisessa Amerikassa, ostaa ruokaa kadulta 50 sentillä ja körötellä koko matkan Chilestä Meksikoon ilmastoidussa bussissa. Elää täysillä elämäänsä vailla huolta huomisesta tässä jännittävässä paikassa, jossa ei kapitalistisen maailman kiire ja stressi paina!
Tämä oli muuten minun tarinani ennen kuin asetuin kumppanini kanssa Meksikoon ― lukuun ottamatta ilmastoitua bussia. Ja on yhä tarinani. Töitä sain valkoisuuteni takia. Ja Voiman palkallakin elää täällä varsin mukavasti muutaman viikon.
En tiedä, mitä viides oppitunti tuo tullessaan, mutta nyt ainakin tiedän, että värillä on saakelin paljon väliä. Aina se ei näy ulospäin yhtä helposti kuin Meksikossa, vaikka luokittelu onkin aivan yhtä värijakoista kaikkialla. Se, joka ei voi maksaa laskujaan, on meille aivan yhtä tumma kuin alkuperäisväestö meksikolaisille. Myöskään putkiasentaja ei kanna samaa väriä kuin Espoon Westendissä asuva johtaja tai yliopiston professori. Värimme onkin se, minkä muut pukevat yllemme: se on luokkamme ja ihmisarvomme väri.
Toivonkin nyt, että kun palaan pohjoiseen, näen värejä, tai edes niiden sävyjä. Myös siellä lumenvalkoisessa Suomessa.
