Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Sonja Hyppänen
Pienen kyläkauppamme pakastealtaassa on valasta.
“Kylällämme ammuttiin kaksi valasta, kuulitko siitä?” kysyy pihaan pölähtänyt ystäväni kuulumisien vaihdon ohessa.
Muistan kuulleeni muutama päivä sitten ensin vihellyksen ja sitten paukahduksen. Ajattelin niiden olleen ilotulitusraketteja. Norjalaisilla tuntuu olevan juhlapäivä joka toinen päivä, joten en viitsinyt nostaa nenääni hevosen kaviosta, jota sillä hetkellä raspasin.
Kun mietin ääniä jälkeenpäin, tajusin että ne olivat tietenkin valaanpyyntiharppuunoiden ujelluksia. Pyynti oli tapahtunut aivan kylän edustalla matalassa lahdessa. Meiltä ylöspäin rinteessä asuvat kalastajat olivat nähneet toimituksen ja siksi ystäväni tiesi. Hän myös kertoi, että pienen kyläkauppamme pakastealtaasta kinkkujen seasta voi ostaa valasta. Kukkuloita kiertävä pirteä jätskiauto myy sitä myös.
Vaikka uutiset surettavat, ne eivät yllätä. Norjan valaanpyyntikiintiö on teollisuuden isoin, noin 1300 lahtivalasta vuodessa. Myös Islanti on ilmoittanut aikeistaan jatkaa valaanpyyntiä tänä vuonna. Maalla on noin muutaman sadan uhanalaisen sillivalaan kiintiö. Islanti myy suurimman osan saaliistaan Japaniin, vaikka lihan kysyntä sielläkin on romahtanut.
Uhanalaisista valaista on päätetty valmistaa maassa ylellistä koiranruokaa. Asian tultua julki ja kansan raivostuttua luksus-lemmikinruokaa myös muun muassa kengurusta ja mongolian hevosista purkittava Michinoku Farm on sanonut lopettavansa valasherkkujen valmistuksen.
***
Viikot majatalon ja eläinten parissa lentävät eteenpäin. Etelämantereelta paluustani on pari hassua kuukautta, jotka tosin tuntuvat viikoilta. Vaikka elämä tundralla ilman tehtaita, joukkoliikennettä ja ostoskeskuksia onkin verkkaista, ovat haaveiluun riittävät hetket tiukassa.
Näppäimistön sijaan käteni ovat muutaman päivän olleet kiireisiä viemäröinnin kanssa. Oman talon ongelmat, kuten tulvivat viemärit, ovat omia ongelmia.
Tukossa oleva viemäri tarkoittaa eioota asiakkaille, joita kuitenkin huristelee Gamvikiin ainoaa etelästä tulevaa tietä pitkin tasaisesti. Täällä 31-vuotishääpäiväänsä viettänyt saksalaispariskunta rakastui Jäämeren rantaan ja vannoi tekevänsä reissun uudestaan talvella. Toinen pariskunta Suomesta puolestaan lähetti kirjeessä kiitokset ja kukansiemeniä hieman myöhempää paikallista kevätkylvöä varten.
Normaalina päivänä vieraiden kanssa antoisinta ovat illallispöytäkeskustelut. Koska vieraat sekä talon ja eläinten parissa työskentelevät vapaaehtoiset tulevat ympäri maailmaa ruokahetket ovat aikamoisia kielikylpyjä. Yhdeltä istumalta on tilaisuus oppia samat sanat englanniksi, saksaksi, espanjaksi ja suomeksi. Kun paikalliset ystävämme käyvät kylässä, keskustelu etenee ruotsiksi ja norjaksi.
Vierailukulttuuri täällä on kuin palaisi lapsuuteen. Talomme vieraista ei ilmoita piippaava puhelin, vaan ovikellon virkaa pihalla toimittavat kolme huskya. Käymään mennään, tullaan ja jäädään.
Eilen koirien kanssa aamulenkillä naapurin eläkeläismiehet huutelivat minua aurinkoiselle terassilleen pullakahvi-festeille. Naapureiden kanssa pysähdytään juttelemaan, ja jos viemäröinti räjähtää, heillä voi käydä suihkussa, vaikka yhteistä kieltä on vain parinkymmenen sanan verran.
