Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Evi Ekroos
Ennen luulin tietäväni jotakin elämästä, nyt tiedän olevani tyhmä kuin saapas.
Aika Pakau Penkun kylässä alkaa käymään vähiin, palaan kolmen viikon päästä Suomeen. En vielä tiedä, miten on mahdollista jättää taakse tämä kylä, josta on tullut kuin toinen koti.
En myöskään tiedä, mikä minua Suomessa odottaa, mutta varmaa on, ettei paluuta entiseen ole. Elämäni on ollut jatkuvassa muutoksessa siitä asti, kun lähdin tälle reissulle, eikä sille muutokselle näy loppua. On kuin maailma olisi kääntynyt ylösalaisin. Kaikki näyttää, maistuu ja kuulostaa erilaiselta.
Ajatteluni tempo ja kulku on muuttunut, en tahdo liikaa melua, tohinaa tai hurinaa. En tahdo ylimääräisiä tehosteita, tahdon auringon nousun ja laskun, riisiä ja kalaa, lounaan ja illallisen. Tahdon rentoutua istumalla kylän laidalla katsomassa tuntikausia lehmien, vuohien ja lintujen liikettä. Ennen tahdoin valloittaa vuoren huipun, nyt olen tyytyväinen elämääni syvällä laaksossa.
Ympärillä on hiljaista ja rauhallista, olo on kuin olisi luopunut vallasta ja saanut tilalle vapauden.
Ennen luulin tietäväni jotakin elämästä, nyt tiedän olevani tyhmä kuin saapas. Maailma on mysteeri, joka ei ole ihmismielen ratkottavissa. Siinä piilee sen autuus ja onni. Ei ole mitään selvitettävää, kaikki on tässä ja nyt. Ota tai jätä.
Anna elämän kuljettaa tai koita hallita sitä, elä vapaudessa tai ole vanki. Niin tai näin, kokemus tapahtuu jokaisen ihmisen sisällä, eikä riipu ulkoisista olosuhteista. Milloin tahansa voi ihminen avata ovenmaailman avaruuteen ja astua sisään. Oli sitten asukas savimajassa pienessä afrikkalaisessa kylässä tai pörssimeklari New Yorkin pilvenpiirtäjässä. Kaikki on kaikille mahdollista koko ajan.
En todellakaan tiennyt mitä odottaa lähtiessäni ApuPakun matkaan kohti Afrikkaa. Lähdin seikkailulle, kohti tuntematonta ja toivoin parasta, oppivani paljon uutta ja palaavani monia kokemuksia rikkaampana takaisin kotiin. Kaikki toiveeni on täytetty ja enemmänkin, elämä on imaissut minut mukaansa virtaan, jonka jokainen uoma on uusi, ja jokainen käänne odottamaton.
Elämä pienessä kylässä ei sinänsä ole tarjonnut sen suurempia yllätyksiä, arki on rutinoitunutta ja systemaattista, päivät seuraavat toisiaan aivan niin kuin Suomessakin, ja ihmiset tekevät parhaansa päästäkseen elämässä eteenpäin ja ollakseen onnellisia. Perusasiat ovat useimmiten kyläläisillä niin hyvin hallussa, että arki soljuu eteenpäin melkeinpä kuin leikki.
Rehellisesti sanottuna en koskaan olisi arvannut, miten paljon elämän tavallisuudesta, tasaisuudesta ja kiireettömyydestä voikaan nauttia. Elämästä putoaa pois liika stressi ja paino, kun sen peruspilarit ovat vankasti pystyssä ja paikallaan.
Täällä ei ole tarvetta lähteä ulos illanviettoon rentoutuakseen, sillä täällä ei arki ime ihmisestä kaikkia mehuja. Päinvastoin, jokapäiväinen elämä antaa lisää voimaa, ja arkiaskareita toimitetaan hymy huulilla. Ja miksei niin olisi? Elämä on juhlan, eikä huolen aihe. Kertaakaan en täällä asuessani ole kuullut kyläläisten valittavan burnoutia tai stressiä, vaikka fyysisesti raskasta työtä on reilusti enemmän ja olosuhteet paljon haastavammat, mihin valkoinen ihminen on tottunut.
Näyttäisi siltä kuin jotakin länsimaalaisen ihmisen elämäntavoissa olisi perustavanlaatuisesti pielessä. Ja kun perustuksissa on ongelma, on ongelma kaikkialla. Joka paikkaan koskee, eikä mistään tule valmista. Valkoinen ihminen on kuin hemmoteltu, liialla informaatiolla pilattu, omalla tavalla kaltoin kohdeltu uhmaikäinen lapsi. Päällisin puolin elämä on tehty meille helpoksi, nappia painamalla on mahdollisuus selviytyä elämässä yllättävän pitkälle.
Meillä on kaikki mahdollisuudet kouluttautua ja menestyä elämässä, on autot ja automaatit, sosiaalipalvelut ja maailmankuulut yliopistot. On toimivat liikennevalot, hulppeat kerrostaloasunnot, hesburgerit ja yltäkylläisyyttään notkuvat markettien hyllyt, mutta liikenteen melun yli kantautuvaa vaikerruksen ääntä ei siltikään voi olla kuulematta.
Kuka vielä kehtaa valittaa? Kyseessä eivät varmasti ole hyeenat tai yötä päivää moskeijoissa rukoilevat pyhät miehet niin kuin Gambiassa. Meillä päin äänessä on nuorisokuoro, kerrostalon kattohuoneiston nuoripari, äiti ja isä, mummo ja vaari. Kaiken pitäisi olla hyvin, tikapuita taivaaseen rakennetaan vauhdilla ja päälaki hipoo jo pilviä. Ainoastaan juuret elämään ovat poikki. Jokainen tietää sen, ja kaikkia pelottaa, sillä minä hetkenä hyvänsä saattaa rämähtää. Eikä matka takaisin maan kamaralle ole lyhyt.
Vaikka toisin annetaan ymmärtää, seisotaan sillä välin toisella puolen maailmaa tukevasti omilla jaloillaan, keskitytään olennaiseen eli elämään elämää päivä kerrallaan. Vaikka päällisin puolin kaikki näyttäisi olevan hävityksen partaalla, ei todellista hätää ole niin kauan kuin jalat ovat maan pinnalla ja juuret syvällä maan sisässä. Itse kutsuisin afrikkalaisten elämäntaitoa puhtaaksi älykkyydeksi, ja on sääli, ettei sille vielä koskaan ole osattu antaa arvoa tai tarjottu todellista mahdollisuutta kasvuun.
Jos afrikkalaisella luovuudella ja älykkyydellä olisi mahdollisuudet kehittyä ja laajentua samassa mittakaavassa kuin vaikkapa meillä Euroopassa, kyseessä saattaisi olla jotakin todella vallankumouksellista. Tuloksena voisi olla kokonaan uusi maailma, joka ei nousisi orjuuden ja orjuuttamisen raunioista, vaan todellisesta kyvystä selvitä, ylläpitää ja luoda elämää.
Tällä hetkellä sekin vähä kehitys, joka Afrikassa sallitaan tapahtuvan etenee läntisen maailman ehdoilla, kuilu maailmojen välillä kasvaa kasvamistaan, ja tuloksena on todellinen sekasotku, josta ei kukaan ymmärrä mitään. On kuin valkoisella ratsulla sorrettua kansaa auttamaan saapuva tubab olisi juuttunut liikenneruuhkaan. Luvattua apua ei näy eikä kuulu ja selitykset viivytyksille ovat monet.
Todellisuudessa prinssi tubab ei ole koskaan lähtenytkään palatsistaan. Yksinkertaisesti siitä syystä ettei löydä tietä ulos. Valkoinen ihminen on niin kutsutun älykkyytensä, kehityksensä ja tietonsa vanki, eikä tiedä miten pelastaa tai vapauttaa edes itseään. Sisimmässään tubab kantaa syyllisyyttä ”rikkauksistaan”, mutta ei kehtaa myöntää lojuvansa sellissä niiden keskellä ja jatkaa siksi tyhjien lupausten antamista.
Ehkäpä ihmisen, ihonväristä riippumatta, olisi korkea aika luopua pelastajan ja pelastettavan roolista, hyväksyä menneisyyden pahat teot jo tapahtuneina erehdyksinä, ja sallia uudenlaisen ihmisen synty, jonka ei tarvitse kantaa koko ihmiskunnan historian taakkaa harteillaan, joka ei sisimmässään ole sen kummemmin tumma kuin vaaleakaan, ja jonka sydän sykkii rakastavan, oikeudenmukaisen ja yhtenäisen maailman puolesta. Niin kuin eräs Bob Marley, jonka äiti on tumma ja isä vaaleaihoinen, lauloi ”Emancipate yourselves from mental slavery, none but ourselves can free our minds” (Vapauta itsesi mielen orjuudesta, kukaan muu ei voi tehdä sitä puolestasi).
Pelastuksen odottaminen ulkopuolelta on orjaksi tekeytymistä, eikä maailma tarvitse enää ainuttakaan orjaa. Vain vapauden kaiho soi! Jokaisen ihmisen on itse vapautettava itsensä tuhansista ja taas tuhansista ulkomaailman sille luomista rooleista. Maailmassa on monta ihmeellistä asiaa, mutta todelliset ihmeet tapahtuvat ihmisen sydämessä. Ihmisen on uskallettava kääntää huomionsa ulkomaailmasta sisäänpäin ja annettava sydämelle ohjat huomatakseen, ettei kaikki maailmassa ole sitä miltä näyttää. Kaikki on paljon paremmin! Ihmisen mieltä voi ehkä hallita ja manipuloida uskomaan typeryyksiä, mutta sydäntä ei koskaan, se on aina vapaa.
Vapaus on sydämen laulu, eikä ihmisen tarvitse katsoa oman kotipihan lahoa linnunpönttöä kauemmaksi kuullakseen sen. Jos kuitenkin on tapana systemaattisesti sokeutua elämän ihmeiden edessä, kannattaa lähteä matkustamaan. Se saattaa herättää kummasti. Matka Afrikkaan on pysäyttänyt minut elämän yksinkertaisten tosiasioiden äärelle; elämä ei ole matemaattinen ongelma tai ristisanatehtävä. Ei ole mitään ratkottavaa, on vain loputtomasti koettavaa. Vaikka itselläni paluu kotisuomeen on pian edessä ja Afrikka jää taakse, matka omaan sisimpään silti jatkuu.
Olen tietämätön hölmö uljaassa uudessa maailmassa, ja olo on vapaa!
