Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Fanny Malinen
Lontoon kaduilla joutuu virkavallan pysäyttämäksi 11 kertaa todennäköisemmin, jos ei ole valkoinen.
Viime keväänä Lontoon poliisia riepotteli rasismiskandaali, kun ilmi tuli vuoden vanha tapahtumasarja: tummaihoinen mies oli kiinnioton jälkeen poliisiautossa käynnistänyt puhelimensa äänitystoiminnon. Nauhalla käsiraudoissa oleva mies sanoo poliisin yrittäneen kuristaa häntä, mihin poliisi vastaa: ”Ei, vaan kuristin sinua. Koska olet mulkku.” Lisäksi nauhalle on tallentunut loukkaavia huomautuksia miehen ihonväristä.
Kyseessä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun poliisi jää kiinni rasistisista asenteista. Sen, että Lontoossa joutuu helpommin tekemisiin poliisin kanssa, jos kuuluu etniseen vähemmistöön, tietävät kaikki. Jengirikollisuuden, sekä tietenkin nykyisin myös niin terroristien kuin aktivistienkin, torjumisessa yksi virkavallan arjen tärkeimpiä työkaluja on ”stop and search”: poliisi voi pysäyttää kadulla kenet tahansa, jonka epäilee syyllistyneen rikokseen tai pitävän hallussaan huumeita, veitsen tai muuta laitonta (ainoan kerran, kun minut on pysäytetty, kannoin telttaa, mutta se on jo toinen tarina), ja tutkia tämän laukut ja taskut.
Lienee helppo päätellä, että käytäntöä voi toteuttaa täysin mielivaltaisesti, kun perusteeksi riittää epäilys. Elokuussa Guardian kertoi lontoolaisesta teinipojasta, jota vastaan nostetut syytteet virkavallan väkivaltaisesta vastustamisesta kaatuivat valvontakameran kuvamateriaaliin. Nuori kertoo seonneensa laskuissa, mutta 14 ja 17 ikävuotensa välillä hänet on ”stop and searched” -käsitelty noin 50 kertaa. ”En keksi mitään muuta syytä, miksi poliisi tekee näin, kuin rasismin”, poika sanoo lehden haastattelussa. Tänä vuonna julkaistun raportin mukaan poliisi pysäyttää tummaihoisia Lontoon kaduilla 11 kertaa todennäköisemmin kuin valkoisia.
Poliisin rasismi ei kuitenkaan tapahdu vain raporteissa ja lehtijutuissa. Koska olen valkoinen – ja Suomessa kasvaneena toisinaan järkyttävän sinisilmäinen yhteiskunnan rasistisille rakenteille – kesti minulla jonkin aikaa tajuta, kuinka totta se on.
Siinä, kuinka tottuneesti tummaihoiset tutut puhuvat kerroista, joina ovat joutuneet virkavallan kanssa tekemisiin, on aina jotakin hätkähdyttävää. Ehkä ironisin omaan ystäväpiiriini sattunut tapaus oli, kun olimme osoittamassa mieltä rasistista ja islamofobista English Defense Leagueta vastaan. Noin kahdeksanhenkinen porukkamme oli juuri palaamassa Lontooseen, kun juna-asemalla poliisi juoksi meidät kiinni ja iski porukan ainoan ei-valkoisen käsirautoihin. Syytteenä oli silloinkin virkavallan väkivaltainen vastustaminen – jossa usein on vain syytetyn sana poliisin sanaa vastaan. Todisteena väkivaltaisuudesta poliisi piti sitä, että ystävälläni oli mukanaan kypärä: ehkä ymmärrettävä varuste, jos pakistanilaisena lähtee osoittamaan mieltä pikkukaupunkiin, johon on kokoontunut 1 500 uusnatsia tarkoituksenaan rikkoa muslimien omistamien liikkeiden ikkunat.
Jutussa kävi kuten rasistisissa pidätyksissä usein: syytteet hylättiin. Kahdeksan kuukauden oikeusprosessi jätti kuitenkin jälkeensä senasteisen stressin ja ahdistuksen, että ystäväni ei läpäissyt yliopistovuotensa lopputenttejä.
Guardianin jutussa esiintyvän teinipojan äiti kertoo, että perhe harkitsee eri alueelle muuttamista, koska hän joutuu koko ajan pelkäämään jonkin poikansa mielivaltaisista pidätyksistä johtavan syytteisiin ja tuomioon. Tämä on inhimillinen hinta, jonka etnisiin vähemmistöihin kuuluvat lontoolaiset maksavat poliisin häirinnästä. Kyseessä eivät ole yksittäistapaukset, vaan järjestelmällinen rasismi kietoutuu saman toiseutta suvaitsemattomuuden ympärille, joka saa uusnatsit osoittamaan mieltään tai ohjaa tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa. Se, että yhteiskunnan järjestys nojaa instituutioon, jonka edustajat saavat viattomat ihmiset tuntemaan itsensä ”paskaksi, ei edes ihmisiksi”, on paitsi raivostuttavaa myös pelottavaa.
