Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Christa Åkerman
Los Angelesissa 60 on uusi 20.
Nuoruuden raadollinen metsästys käy Los Angelesin rahakkaiden kukkaron ja kunnon päälle. Jokainen aamulehti tuo mukanaan uusia tutkimuksia siitä, mikä on toimivin strategia sodankäynnissä aikaa vastaan, miten kääntää aika ja olla taas parikymppinen. Monenmoisen kollageeniaamupalan voi metsästyksen vimmassa viimeistellä meikkimassoilla ja skalpellilla, ja siten vangita typertynyt ihminen syvemmälle oman itsensä pauloihin.
Jäädytä läskisi! -teksti lakanankokoisessa mainostaulussa bussipysäkin yllä laukaisee hiljaisen huudon. Mainostaulu on surullinen, pelottava ja ajatuksena puistattava, mutta tila on ohitettavissa toteamalla amerikkalaiset typeriksi. Usein Losin kaduilla me ja ne -jako tuo helpotuksen huokauksen aina palleasta asti: ei meillä Suomessa ainakaan! Ei, ei vielä.
Jäädytä läskisi! -mainos on niin raikuva huuto turhamaisuuden huipulta, ettei siltä voi sulkea korviaan. Ehkä olen jo ruiskuihin ja rasvoihin puutunut kauneusihanteiden ja mainonnan uhri, sillä en jaksa kuluttaa energiaani Botox- ja ryppyvoidemainoksista ärsyyntymiseen. Mutta rasvan imeminen pakaroista, sen pakastaminen ja levittäminen poskiluille, kun oma naaman rasva laskeutuu mahaan, kuulostaa mielipuoliselta.
Käytännöllisempää olisi muokata ihmisen ihrasta geneettisesti älyllistä massaa, joka ymmärtäisi pakkautua itse oikeisiin raajoihin kussakin elämänvaiheessa. Kaksikymppisenä läski voisi virrata tisseihin sekä takapuoleen ja nelikymppisenä sieltä pois, vaikkapa naamaan. Koska geeniteknologia on kuitenkin tylsästi rajoittunut sairauksien parantamiseen ja lampaisiin, on läskiruisku realistisin keino yrittää estää poskien putoaminen.
Los Angelesissa tulee liian usein olo, että ruumiin muokkaus on normaalia. Ikään kuin meillä ei olisi ihmisenä muuta tehtävää kuin olla nuoria ja kauniita, hämätä fysiikan lakeja kaikin keinoin ja pysyä kuolemattomina – hautaan asti.
Sir Elwoodin sanoin ruumis on kuin talo, jonka seinät lauta laudalta revitään. Mitä tapahtuu tilanteessa, jossa lautoja entisöidään, maalataan ja paikataan siten, että madonsyömä runko paljastuu vasta kuntotarkastuksessa? Mitä jää jäljelle?
Talosta viis, puhutaan ihmisen ruumiista ja sielusta. Ikuisen nuoruuden metsästys on julma leikki sielun ja ihmisyyden kustannuksella. Rusoposket ja pyöreät kasvot hehkuvat nuoruutta, viattomuutta, viriiliyttä ja hedelmällisyyttä: jotain sellaista, mitä mitkään rasvat eivät tuo takaisin.
Talossa pitää olla muutakin kuin sen pelkät seinät. Etenkin Los Angelesissa, mutta myös muualla, tulee joskus kuristava tunne, että vanheneminen on sairaus. Että se on jotain hyvin brutaalia, joka on vältettävissä rahalla. Ihmisen keskimääräinen elinikä ei länsimaissa ole rajoittunut keski-ikään, mutta mainosten ympäröimänä tuntuu siltä, että näin on. Jopa Suomessa.
