Teksti Nina Sarell

Matka kohti Suomea alkaa seitsemän päivän päästä. Huonekalut on myyty. Mikä on viimeinen kuva, joka jää Nicaraguasta mieleeni?

”Get out! Get out!”

Räväytän silmät auki. Joku kolkuttaa vimmatusti ovella. Ryöstö, ehdin ajatella. On pilkkopimeää, enkä hetkeen ymmärrä missä olen. Makaan moskiittoverkon alla, lakana on kietoutunut köydeksi jalkojen ympärille. Mökin lautojen raosta puhaltaa viileä tuuli, ulkona pauhaavat aallot kuulostavat jonkin suuren olennon hitailta sydämenlyönneiltä.

Ovessa ei ole lukkoa ja sen säppi on rikki, mutta kukaan ei potkaisekaan sitä sisään. Itsepintainen koputus toistuu. Sen on pakko olla joku juoppo.

”Everybody get out!”

”Go away!” Huudan vihaisena. Mutta samalla minuun alkaa hiipiä aavistus siitä, että jokin on pielessä. Tsunami? Heppoinen lautamökki nököttää parinkymmenen metrin päässä rantaviivasta. Mies, jonka osaksi lankeaa pahoissa paikoissa aina lyhyt tikku, lähetetään yöhön.

”Äkkiä kaikki tavarat kasaan ja ulos täältä. Se on tulipalo”, hän komentaa palatessaan lyhyesti ja katoaa yövartijan perään. Hetken päästä näen hänen säntäilevän pimeydessä vesiämpäri olallaan.

Mikä tulipalo? Missä?

”Siis pitääkö meidän lähteä tuonne ulos? Eikö tänne mökkiin voi jättää siis mitään tavaroita?” kuuluu ystävättären epäuskoinen, uninen ääni lautasermin takaa. Se luulee kai vieläkin näkevänsä unta.

Astun ulos rantahiekalle, jonka nuori lippispäinen poika lakaisee kerran päivässä haravalla sileäksi. Viileä yötuuli tuoksuu levältä ja suolalta. Meri on niinkuin aina. Keho sanoo, että nyt on yö. On liian valoisaa. Miksi täällä on näin valoisaa?

En ensin näe sitä, koska seison liian lähellä päärakennuksen seinää, ja katto peittää näkökenttäni. Kun siirryn muutaman askeleen kohti rantaa, eteeni nousee tulimuuri. Se on niin korkea, että kun se syö kookospalmuissa pullistelevia pähkinöitä, sen ei tarvitse edes kurkottaa. Minun ja sen välissä on kolme tai neljä olkikattoista, tuulen rutikuivaksi puhaltamaa puumökkiä.

Pitäisi näkyä myös vilkkuvia sinisiä valoja. Pitäisi olla oranssipukuisia palomiehiä ja levottomina venkoilevia letkuja kohistelemassa vettä kohti liekkejä pohjattoman kokoisista säiliöautoista. Mutta me emme ole nyt sellaisessa paikassa. Me olemme pienellä, syrjäisellä Karibianmeren saarella, jossa ei ole paloasemaa, ei vapaapalokuntaa, ei ainoatakaan moottoriajoneuvoa eikä siis myöskään paloautoa, ei edes vesipumppua. Ystäväni tuijottaa liekkimerta ja toteaa ääneen sen, mitä minä ajattelen:

”Voi helvetti. Näyttää tosi pahalta. Tässä voi nyt kyllä palaa vaikka koko saari.”

Keräämme tavarat nopeasti reppuihin ja kannamme ne rannalle samaan kasaan, johon mökkikylän emäntä on kantanut kaasupullot ja keittiön irtaimiston. Tyhjennän vessan roskaämpärin lattialle, ja ystävä lähtee kantamaan merestä vettä liekkeihin. Mutta rannalla seisoo neuvottomana myös monta riuskaa nuortamiestä, ja vessan ämpäreitä on vain yksi.

”Yhtäkkiä kuulin, kun joku sanoi, että ambulanssi on täällä. Se ambulanssi oli vaan yksi tyyppi, joka seisoi siellä punaisella ristillä varustettu t-paita päällä”, ystävä raportoi palattuaan ilman ämpäriään. Minulta raskaiden taakkojen kantaminen ja ympäriinsä rynnistäminen on jo muutenkin kielletty. Tunnen itseni turhautuneeksi. Istutaan rannalle vartioimaan irtaimistoa. Tällaisena hetkenä ei ole tavatonta, että joku keksii, miten helppoa on tehdä rannalla nököttävillä järjestelmäkameroilla, lompakoilla, ipadeilla ja läppäreillä muutamassa tunnissa vuoden tili. Minä siis istun muovituoliin todistamaan, miten eteeni avautuu Little Corn Islandin ihme.

Liekit ovat aivan liian suuret. Tuuli puhaltaa kipinöitä meidän mökkikylämme olkisille katoille. Rannan ja liekkien välillä piipertää pienten muurahaisten jono. Ne ovat etsineet käsiinsä ämpäreitä, roska-astioita ja vateja, leikanneet vesikanisterista itselleen parin litran vetoisen äyskärin. Ne sipsuttavat hulmuavissa hameissaan ja rantasandaaleissaan, juoksevat paljain jaloin ja ilman paitaa bermudashortseissaan, harppovat määrätietoisesti muodikkaissa urheilukengissään, räjähtäneissä tennareissaan, kolhuisissa, huokeissa keinonahkalipokkaissaan.

Ne tuntuvat puhuvan kaikkia maailman eri kieliä. Espanjaa, miskitoa, englantia, kreolia, ruotsia, hollantia, suomea, saksaa. Ne ovat kaikenikäisiä, kokoisia ja värisiä. Metsän läpi juoksee paikalle lisää huolestuneita muurahaisia, jotka on herätetty yöuniltaan. Niillä on tyynynkuva poskessa ja paidat väärinpäin päällä.

Tuli nauraa niille. Se romauttaa peltikaton tantereeseen niin, että rytisee. Mutta vieressä nököttäville olkikatoille sinkoilevat kipinät sammuvat pihahdellen, sillä joku heittää niiden päälle liian pienellä ämpärillä juuri riittävän tilkan vettä. Palon reunoilla kihisevä muurahaisten armeija ei ajattele, onko kahden litran kanisterin edestakaisin kantamisesta mitään hyötyä. Se vain hyörii. Kantaa vuorollaan, liian hitaasti, liian vaivalloisesti liekkeihin tilkkasen vettä. Psihhh. Psihhhh. Psihhhh. Ei ole mitään partiolaisten ketjusysteemejä, jolla vesi saataisiin kannettua jotenkin systemaattisemmin. Ei ole kymmenen litran ämpäriä isompaa asetta. Osa miehistä on löytänyt muutaman lapion ja syytää tulen kitaan valkoista rantahiekkaa.

Joku tietää jotain tulipaloista. Se koputtelee rakennusten seiniä ja tukirakenteita. Tuolla palaa. Laittakaa tuonne vettä. Ja tuonne. Muurahaiset tekevät työtä käskettyä.

Koska aikaa ei juuri nyt ole, en osaa sanoa, kauanko siinä kestää. Ehkä tunnin, ehkä kaksi tai kolme. Mutta se tapahtuu: hitaasti, kuin kauniissa musiikissa, tulen rätinä alkaa vaimentua. Liekit madaltuvat, seinä muuttuu pesäkkeiksi, pesäkkeet hiillokseksi, hiillos savupatsaiksi. Tuli oli valmis polttamaan koko saaren. Nyt se makaa uupuneena ja kyllästyneenä maassa, puhisee väsyneenä harmaata, paksua savua eikä enää pistä vastaan, kun muurahaiset kaivavat sen sisuksista palavia kekäleitä ja tappavat ne liian pienellä tilkalla merivettä.

Väsyneet, savunhajuiset muurahaiset alkavat palailla kukin omiin koteihinsa. Huikkaavat toisilleen hyvää yötä. Palaneen mökkikylän emäntä kiertää erikseen sanomassa kiitos jokaiselle, joka on ollut tänä yönä mukana sammuttamassa paloa. Siitä näkee, että se on itkenyt. On joulukuu, turistit tulevat ehkä jo ensi viikolla.

Mökkejä paloi monta, ehkä neljä tai viisi. Mutta muurahaisia on mökkien raunioilla vielä aamullakin. Ne kaivavat maasta palopesäkkeitä, kantavat pois hiiltyneitä pellinpaloja ja tuhkaa, puhdistavat pihaa, nikkaroivat hiiltyneistä nurkista uusia ja entistä ehompia. Nyt pitäisi nauttia kilpailuedusta. Antaa lapion levätä. Täällä paratiisisaarella on pienen paikkakunnan kränät. Miskitot sättivät kreoleja laiskoiksi ja epärehellisiksi, kreolit pitävät miskitoja omituisina ja umpimielisinä, ja länsimaisten yrittäjien koppavuus saa sekä kreolit että miskitot huokailemaan epätoivoisina.

Arkea hallitsee vimmattu taistelu reppureissaajista, jotka saapuvat Atlantin aaltoja uhmaten harvalukuisina ja piheinä snorklaamaan, polttamaan kannabista ja ottamaan aurinkoa. Mutta sen sijaan kaikkialle alkaa ilmestyä keräyslippaita. Miss Gracelle, niissä sanotaan. Lauantai-iltana järjestetään isot juhlat, joiden tuotolla autetaan naapuria. Kilpailijaa. Verivihollista.

Aamun valjetessa kannoimme reput vaitonaisina takaisin mökkiin ja viritimme pyyhkeen ikkunaan esteeksi auringonvalolle. Uni tuli vasta hetken päästä. Ennen sitä ehdin miettiä, että tämän yön minä piilotan sydämeeni. Annan sen hautautua ajan kanssa hiekkaan ja mutaan kuin aarrearkun, mutta en kaiva ikinä ylös.

Matka kohti Suomea alkaa seitsemän päivän päästä. Huonekalut on myyty. Shakira-kana seurueineen muuttaa tällä viikolla mummolaan, samoin rakas Yoda-koirani, joka rakastaa auringonottoa ja aaltojen jahtaamista Cocibolca-järven rannalla. En voi viedä sitä seisomaan polviaan myöten hankeen toppatakki päällä. Minulla ei ole siihen sydäntä.

Ystäväni tulevat lauantaina juhliin. Syödään ehkä viimeisen kerran jotakin umpinicaragualaista. Ystävät juovat ehkä rommia, tulevat humalaan. Sunnuntaina siivotaan juhlan jälkiä ja lajitellaan tavaroita, toisia pahvilaatikkoon, toisia matkalaukkuun. Testamenttaan omaisuuteni perheelle, josta tuli minunkin perheeni, turvapaikkani täällä, missä mikään ei ikinä muutu, mutta mitä tahansa voi tapahtua milloin tahansa. Francia saa astiani, Belen sängyn. Pörrötukkainen ilosilmä harvahammas Camilo vesipyssyt, joilla koulutin Yodaa olemaan haukkumatta moottoripyörille.

Sitten laitan keltaisen talon oven viimeisen kerran kiinni perässäni. Alkaa uusi aika.

Monta kertaa olen miettinyt, miten tämä kaikki päättyy. Mikä on viimeinen kuva, joka jää Nicaraguasta mieleeni? Mombacho-tulivuoren siluetti talojen yllä? Koristeelliset hevosvaunut, hedelmätorin kirjava ihmisvilinä, rannan kookospalmut vai resuinen kadunkulkija, joka tulee yhtäkkiä jakamaan kanssasi leipomosta ostamansa leivän? Avokadopuun varjossa nukkuva koira vai kadulla kulkevien ihmisten konstailematon kauneus? Ilta-auringon punertavassa valossa kotiin palaavat vuohet, jotka kulkevat koko tien leveydeltä eivätkä päästä autoja ohi?

Kun se kuva viimein lepää mielessä, kaikki on yhtäkkiä aivan itsestäänselvää. Nyt minä taas muistan, miten minun pitää jatkaa tätä tarinaani.

Kuin koko maailma olisi tulessa.

Blogi päättyy tähän.