Teksti Nina Sarell

Lattiallani nukkuu maajussipataljoona.

Mummo aina kertoi matkalaisista, jotka tulivat kortteeriin. Systeemi toimi kuin Couchsurfing ilman internetiä ja puhelinta: ventovieraat ilmestyivät illan hämärtyessä ovelle kysymään, saisivatko tulla yöksi. Mummolassa oli tupa ja yksi huone, lapsia oli seitsemän ja aikuisia kaksi, eli kulkijat mahtuivat sekaan ihan heittämällä. Lämmitettiin sauna, tehtiin tilaa pöydän ympärille ja tarjottiin leipää, suolasärkiä ja perunoita.

Suomalaisia vieraanvaraisempia olivat vain rajanaapurit, jotka ostivat vieraille ruokaa velaksi, suutelivat ja juottivat vodkalla pöydän alle ennen kuin oli päästy edes pääruokaan saakka. Tästä oltiin vähän kateellisia.

Ja eihän siinä mennyt kuin hujaus kun sotakorvaukset oli maksettu, pullamössösukupolvi saatu työn syrjään ja kylään hankittu ensimmäinen mikroaaltouuni. Pikku hiljaa suomalaiseen vieraanvaraisuuteen alkoi tulla hieman tummempia sävyjä.

Meidän äiti tosin majoitti vielä 80-luvulla vanhaan kotitaloon kuusi saksalaista patikoijaa, jotka löydettiin harhailemasta kylätieltä huonolla suomella kirjoitetun lapun kanssa. Naapuri toi hädissään ne traktorin peräkärryllä pihaan. Tässä lapussa lukee, että ne haluaa nukkua ladossa, äiti järkyttyi. Eihän siellä ole edes heiniä tähän aikaan! Ja niin saksalaiset jäivät meille ja keitettiin iltakahvia.

Meitä uuden sukupolven edustajia jo vähän kismitti, kun ne söivät kaikki äidin leipomat munkit.

Pienen metamorfoosin kautta saavuttiin pisteeseen, jossa monista ihmisistä ei enää ole erityisen mukavaa ottaa vieraita vastaan. Mitä ne nyt tänne änkeää? Eihän me olla edes mitään hyviä ystäviä! Sitten on sitä lakanapyykkiä ja tietääkö ne mitä leipä ja leikkeleet nykyisin maksaa, ja entäs jos ne valvoo pitkään ja aamulla pitää nousta töihin. Vain sosiaalinen ääliö änkeää kutsumatta kylään silloin, kun ihmisellä on kerrankin Omaa Aikaa ja sitä haluaa olla ihan rauhassa.

Istuin kerran omissa ajatuksissani Margarita-majatalon terassilla, kun vastapäiseen tuoliin rojahti lopen uupunut riippukeinujen myyjä.

”Osta riippukeinu”, nainen ehdotti.

”Ei mulla ole mihin ripustaa.”

”Kauhea jano. Tarjoaisitkos coca-colan?”

Vinkkasin tarjoilijan paikalle. Kun pullo ja lasi kalahtivat pöytään, ympärilleni lehahti kolme riippumattoihin kääriytynyttä ihmistä lisää. Pippurisilmäinen, viekkaan näköinen mummo ja kaksi keskenkasvuista poikaa. No voi saakeli, ehdin sadatella mielessäni. Mutta joku niistä pyysikin tarjoilijalta kolme muovimukia.

Sitten minä katselin puolen litran vetoisen juomasoikkoni takaa, miten ne neljä ihmistä jakoivat limsapullon tasan. Kullekin jäi vajaa desi, ja ne vaikuttivat hyvin tyytyväisiltä – myös se pöytääni istunut, joka sanoi nimekseen Azulema ja joka olisi voinut juoda koko pullon itse.

Rupateltiin niitä näitä. Naureskeltiin sille, että Suomessa pestään astiat lämpimällä vedellä.

Kyseessä oli riippumattoperhe: ne asuivat kahdeksan tunnin bussimatkan päässä maaseudulla ja tulivat toisinaan kaupunkiin myymään. Mummo, jonka nimi oli doña Leonarda, mittaili minua päästä varpaisiin sen näköisenä, että oli tottunut pärjäämään, ja varmisti useaan kertaan, että en taatusti tarvinnut riippumattoa.

Azulema kysyi, sattuisiko minulla ehkä olemaan kotona ylimääräisiä sandaaleja. Aamulla oli kuulemma pitänyt lähteä töihin lainakengillä. Olin jo tottunut kaikkialla väijyviin onnenonkijoihin, jotka verottivat mitä kekseliäimmillä tavoilla kalpeanaamojen lompakoita. Nämäkin heittäytyivät jo vaateliaiksi, mitä lie huijareita.

Tökkäsin Azuleman kouraan sadan cordoban setelin ja kehotin häntä ostamaan itselleen sandaalit. Samalla oletin, että näin ei kävisi, vaan rahat menisivät saman tien katuruokaan ja humputuksiin.

Viikkoja myöhemmin törmäsin jälleen Azulemaan. Hänellä oli jalassaan punaiset muovisandaalit.

”Nämä minä ostin”, hän hymyili. ”Vahvaa tekoa, kestävät kävellä. Kiitos.”

Ja sitten ne toivat minulle tuliaisia maalta. Muhkean kurpitsan. Ja aidosta lehmänmaidosta tehtyä suolan, avotulen ja kodin makuista cuajada-juustoa.

Azulema oli tehnyt sen. Minulle.

Meille syntyi jonkinlainen vaihdantatalous: keräsin kaapistani vanhat vaatteet ja kengät naisille kotiin vietäviksi. Hankin jostain halvan kännykän. Tein eväsleivät lounaaksi.

Ja Azulema ja Leonarda toivat sitä, mitä heillä oli antaa: munia, maitoa, vihanneksia ja eräänä onnellisena päivänä Shakira-kanan, narulla ja kangasriekaleilla sieväksi nyytiksi köytettynä.

Mutta sitten tuli puhetta yöpymisestä. Jos minulla oli iso talo, niin voisiko siellä olla joskus yötä?

Yhtäkkiä huomasin suhtautuvani koko hommaan suurella vastenmielisyydellä. Ajatus oman tilan jakamisesta tuntui… ärsyttävältä. Voisinko sitä paitsi edes luottaa epämääräiseen maajussipataljoonaan, johon olin törmännyt sattumalta kadulla?

Suostuin vain siksi, että minun on vaikeaa sanoa ei.

Ystävät ja riippumatot.

Minusta tuntuu joskus, että suhteemme omiin lajitovereihimme ja alati neliöpinta-alaansa kasvattavaan reviiriimme on mennyt aivan seinähulluksi. Kavereita ei voi nähdä muualla kuin baarissa. Kyläreissu pitää sopia kaksi viikkoa etukäteen.

Olemme akvaariokaloja, ja maljamme sisäpuolella on Yksityisyys, pyhä tila. Sen ansiosta kuolemanväsyneeseen tajuntaamme virtaa työstressin, eksistentiaalisen kriisin ja sosiaalisen median lyhykäisillä mainostauoilla muotihuumetta nimeltä Oma Aika ja kerrostaloasunnoista löytyy muumioituneita vainajia.

Olen biologialtani edelleen laumaeläin. Jotenkin pelottaa, että en enää osaa sitä, mitä mummo osasi. Mutta kun sille ei voi mitään. Huokailen itsekseni, että taasko ne tulee.

Mutta perkele, minä opettelen vaikka väkisin. Ja vähitellen, pala kerrallaan, minuun on alkanut murentua kohta, joka tuntee iloa, pehmenee. Ne tulevat milloin milläkin kokoonpanolla, nukkuvat kuin tukit ja ihailevat herätessään laattalattian mukavuutta. Tunnen hellyyttä kuunnellessani, miten Azulema lukee aamiaispöydässä vaivalloisesti ja kirjaimia tankaten sanomalehden otsikoita lukutaidottomalle äidilleen.

Saatan ne pitkälle kotimatkalle. Mutisen bussin takavaloille jonkun toiveen. Se on siunaus, ja se vuotaa jäästä, sisältä. Meidän mummosta.

Ne tulivat taas eilen. Kahdeksalta illalla hain ne kadulta kotiini nukkumaan. Väsynyt Leonarda tarttui käsipuoleeni.

”Mulla on sulle siellä kukko kasvamassa”, se kuiskasi. ”Siitä tulee iloinen siitä sinun kanasta, kun se saa kaveriksi kukon.”

”Johan me puhuttiin siitä kukosta. Ne pitää ihan kauheaa meteliä!”

”Niinhän ne laulaa, kukot laulaa. Se on niiden homma. Katsopas, kun se laulaa siksi, että siitä tiedät että nyt on aamu ja ylösnousun aika”, Leonarda hymyili kärsivällisesti ja taputti käsivarttani.

Se oli itse herännyt koko elämänsä ajan kukonlauluun, neljän ja puoli viiden välillä. Piti minua varmaan hieman yksinkertaisena.

Meille tulee kukko. Ja minulla on kaksi rakasta ystävää. Ne kaatavat rakkautta päähän ämpärillä, vaikka kuinka yrittäisi seisoa keskisormi pystyssä.

Shakira keskittyy lentoharjoituksiinsa.